Talvinen tarina

Lomaviikon kunniaksi käväisin elokuvissa katsomassa romanttisen fantasialeffan Talvinen tarina (Winter's Tale, 2014). Etukäteen olin nähnyt vain elokuvan tunnelmallisen julisteen eikä katselukokemukseen tästä syystä liittynyt ennakko-odotuksia. Hieman yllätyin elokuvan miespääroolin näyttelijän vuoksi, sillä mielestäni Colin Farrell ei ole ilmeinen valinta romanttisen sankarin rooliin. Oma ennakkoluuloni osoittautui kuitenkin elokuvan aikana turhaksi, koska Farrell suoriutui herkästä roolista mallikkaasti.

Tarina alkaa 1800-luvun lopun New Yorkista. Tuoreilta vanhemmilta evätään maahanpääsy miehen tuberkuloosin vuoksi, eikä parin anneta jättää edes pientä lastaan uuteen maahan paremman tulevaisuuden toivossa. Laivalla vanhemmat laskevat vauvansa laivan pienoismallissa meren aalloille. 

Peter Lake (Colin Farrell) kasvaa vauvasta aikuiseksi mieheksi, joka elättää itsensä varastelemalla. Peter on toiminut demoni ja rikollispomo Pearly Soamesin (Russell Crowe) suojeluksessa, kunnes miesten sukset ovat menneet ristiin. Pearly on miehineen nappaamassa Peterin, kun jälkimmäisen pelastaa valkoisen hevosen muodon ottanut suojelusenkeli.

Samainen hevonen johdattaa Peterin talolle, jonka asukkaat ovat juuri lähdössä matkoille. Peter päättää hyödyntää tilaisuuden ja tunkeutuu asuntoon varkaus mielessään. Murtopuuhat keskeytyvät yllättäen pianonsoittoon. Talon sairas tytär Beverly Penn (Jessica Brown Findlay) on jäänyt kotinaiseksi, muttei säikähdä turhasta, vaan pyytää murtovarasta jäämään teelle. Tästä alkaa tunteikas ihmissuhde.

 
Talvinen tarina yhdistelee sopivassa suhteessa romantiikkaa ja fantasiaa. Elokuvan keskiössä on fantasialle tyypillinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Tarina on kaunis ja romanttinen, muttei kuitenkaan loppujen lopuksi siirappinen. Se ei myöskään noudata kaikkein perinteisimpiä ja kuluneimpia romanttisen tarinan kaavoja, vaan onnistui yllättämään ainakin minut loppuratkaisullaan.

Elokuva perustuu Mark Helprinin vuonna 1983 julkaistuun romaaniin, joka on saavuttanut menestystä. Elokuvaversio ei ole saanut alkuperäisteoksen kaltaista positiivista vastaanottoa, mutta ainakin minunlaiseeni kirjan lukemattomaan leffakatselijaan elokuva upposi oikein hyvin. Tulevaisuudessa voisi toki harkita myös romaanin lukemista. Elokuvalle annan tähtiä kolme ja puoli viidestä, pidin siitä enemmän kuin useista saman lajityypin edustajista. 

Hercule Poirot -elokuvat ja tv-sarja

Kuluvina viikkoina joulu- ja tammikuussa YLE TV1 esittää sunnuntain alkuilloissa viisi Suomessa ennen näkemätöntä Hercule Poirot -elokuvaa. Kyseessä on Agatha Christien kirjoista kuvaruudun puolelle astellut belgialainen mestarisalapoliisi, joka ratkoo visaisia murhamysteerejä kuuluisien harmaiden aivosolujensa avulla. Poirotia on jo vuodesta 1989 näytellyt niin ikään mestarillisesti konkarinäyttelijä David Suchet. Tuolloin Poirot alkoi brittiläisen ITV:n tv-sarjana, mutta vuosien varrella sarjan jaksot ovat pidentyneet täyspitkiksi elokuviksi.

Tänä iltana esitysvuorossa on toiseksi viimeinen Poirot-elokuva, Hercule Poirot: Herkuleen urotyöt (The Labours of Hercules, 2013). Tällä kertaa en voi kertoa elokuvasta etukäteen, koska näen sen muiden tv-katsojien tavoin vasta tänään ensimmäistä kertaa. Olen lukenut joitain Christien Poirot-kirjoista, mutta en teoksia, joihin nyt näytettävät elokuvat perustuvat. Hercule Poirot on hahmona hyvin omalaatuinen ja katsojan kannalta hauska, joten mikäli murhien ratkominen ja arvoitukselliset juonenkäänteet kiinnostavat, illalla kannattaa liittyä Poirotin seuraan kotisohvalla.

Suchet on näytellyt Poirotia 13 tuotantokauden ajan, joten faneille katsottavaa riittää kymmeniä jaksoja ja elokuvia. Sarjaa on saatavilla dvd:llä ja uusimmat tv-elokuvat ovat jonkin aikaa nähtävillä myös YLE Areenassa. Viime viikkoina on jo TV:ssä näytetty elokuvat Norsun muisti, Hercule Poirot: Neljä suurta sekä Hercule Poirot: Kuoleman huvimaja. Olen katsonut mainitut elokuvat, joita voin kaikkia suositella.

Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Christien romaaneita tai Poirotin tarinoita on sovitettu liikkuvaksi kuvaksi. Vuosikymmenten varrella mestarisalapoliisia ovat esittäneet monet eri näyttelijät, mutta minulle juuri Suchet on ainoa oikea Poirot enkä ole muiden esittämiä vanhempia Poiroteja katsellutkaan.  

Poirot-tarinoissa minua viehättää tietysti erikoislaatuinen päähenkilö, johon ei voi olla ihastumatta. Juonet ovat mutkikkaita ja katsomisen aikana tapahtuvan spekuloinninkaan avulla en koskaan osaa oikein päätellä syyllistä tapahtuneisiin murhiin enkä varsinkaan selvittää rikollisten motiiveja. Jokainen tarina antaa uudenlaisen pähkinän purtavaksi. Myös elokuvien maisemat ovat viehättäviä. Tapahtumat sijoittuvat useimmiten hiukan syrjäisiin paikkoihin Britanniassa, vaikka monesti Poirot ratkoo rikoksia myös ulkomailla. Tarinat sijoittuvat 1900-luvun alkupuolelle, joten myös elokuvien puitteet, kulissit ja vaatetus ovat mielenkiintoisia.

Kertaakaan en ole joutunut Poirotin seurassa pettymään, vaikka paljon olen hänestä kertovia tv-sarjan jaksoja ja elokuvia katsellut sekä joitain kirjoja nuorempana lukenut. Christien luoma ja Suchetin tulkitsema Poirot ansaitsee ehdottomasti kokonaisuudessaan tähtiä neljä ja puoli viidestä. Suosittelen kaikille dekkareiden ystäville, oli Poirot sitten entuudestaan tuttu tai ei. 

Rakkautta ennen keskiyötä

Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 2013) päättää ohjaaja Richard Linklaterin elokuvatrilogian, jonka pääosissa nähdään Julie Delpy ja Ethan Hawke. Elokuvasarjan viimeinen osa jatkaa Célinen (Delpy) ja Jessen (Hawke) tarinaa, joka alkoi elokuvassa Rakkautta ennen aamua  (Before Sunrise, 1995) ja jatkui osassa Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004).

Uusimmassa leffassa seurataan hetki pariskunnan elämää Kreikassa, missä ympärillä on pariskunnan kaksostytöt, Jessen aiemmasta liitosta syntynyt poika Hank sekä joukko ystäviä. Kaikesta käy ilmi, että kuluneiden vuosien varrella pari on vakiintunut ja kasvanut yhteen. Ihanaa on nähdä, miten ajan kuluminen näkyy näyttelijöissä eikä kyse ole vain maskeerauksesta ja silmänlumeesta. 

Rakkautta ennen keskiyötä jatkaa muodoltaan ja tyylillisesti edeltävien osien linjaa. Elokuvaa on kuvattu pitkillä yhtäjaksoisilla otoilla, mikä korostaa päänäyttelijöiden lahjakkuutta ja kykyä olla kuvattavana pitkiä pätkiä ilman taukoja. Juonellisesti elokuvassa ei tapahdu paljoa, vaan dialogi ja henkilöt ovat pääosassa. Jesse ja Céline käyvät sekä kahdestaan että ystäviensä kanssa kiinnostavia ja merkittäviä keskusteluita, jotka herättävät myös katsojaa pohtimaan käsiteltyjä aiheita tarkemmin. Koska kyseessä on draama, myöskään kipeiltä aiheilta ja parisuhteen kipupisteiden läpikäymiseltä ei vältytä. Polveilevaa dialogia seuraa kuitenkin mielellään ja elokuvan loppuessa huomasin toivovani, että saisin nähdä vielä lisää. 

Elokuva tuo miellyttävän leffasarjan arvoiseensa päätökseen, vaikka samalla harmittaa, ettei lisää näillä näkymin enää ole tulossa. Vaikka kyseessä on trilogian kolmas osa, elokuvan voi hyvin katsoa myös itsenäisesti. Suosittelen kuitenkin mahdollisuuksien puitteissa katsomaan elokuvat aikajärjestyksessä, että ajallinen jatkumo sekä pääparin suhteen kuvaus ja kehitys pääsevät oikeuksiinsa. Koska sarjan elokuvat ovat ilmestyneet ripotellen pitkän ajan kuluessa, edellisten osien katsomisesta on omalla kohdallani kulunut jo pitkä aika. Halusin kuitenkin katsoa uusimman osan niin innokkaasti, etten malttanut katsoa aiempia osia ensin uudestaan. Jossain vaiheessa voisi siis hyvinkin olla tarvetta pitää Rakkautta ennen -maraton ja katsoa kaikki osat putkeen. 

Koko leffakolmikko lukeutuu omien suosikkielokuvien listalleni. Omalle vuoden 2013 TOP 10 -listalleen leffasarjan viimeisen osan on valinnut myös ohjaaja Quentin Tarantino, näin kertoo Como-lehden numero 8/2013. Muuallakin medioissa leffatrilogia on saanut pääasiassa hyviä tai erinomaisia arvosteluja. Lukijoiden ei siis tällä kertaa tarvitse uskoa pelkästään minuun sanaani siitä, että kyseessä todellakin on katsomisen arvoinen elokuva ;) Tällä kertaa annan elokuvalle tähtiä neljä viidestä, eivätkä myöskään sarjan kaksi muuta osaa jää huonommille arvosanoille.         

Rakkautta vain

Kutsuin muutamia ystäviäni luokseni jouluiseen leffailtaan katsomaan yhtä suosikkileffoistani, joka sopii katseltavaksi erityisesti näin joulun alla. Rakkautta vain (Love Actually, 2003) on romanttinen brittikomedia parhaasta päästä. Elokuva sijoittuu Lontooseen, missä joulun saapumista odottelee sekalainen joukko erilaisia henkilöhahmoja. Leffaan on saatu mukaan lukuisa joukko kuuluisia nimiä kuten Colin Firth, Keira Knightley, Lian Neeson ja Rowan Atkinson.

 
Britannia on saanut uuden pääministerin (Hugh Grant), jonka jokaista tekoa seurataan silmä tarkkana. Valtion päämiehen sisko on kotiäiti Karen (Emma Thompson), jonka aviomies Harry (Alan Rickman) yrittää parittaa alaisensa Sarahin (Laura Linney) komean Karlin (Rodrigo Santoro) kanssa. Omaa avioliittoaan Amorina toimiva Harry ei osaa hoitaa yhtä hyvin.

Elokuvan komediapuolesta huolta pitävät mm. sopimattomasti julkisuudessa käyttäytyvä vanha laulajastara Billy Mack (Bill Nighy), joka yrittää tehdä comebackin. Toinen surkuhupaisa hahmo on Colin (Kris Marshall), jonka iskuyritykset eivät tuota Britanniassa tulosta. Niinpä hän päättää lähteä rapakon taakse etsimään naista.

Vaikka Rakkautta vain on genrensä puolesta leimallisesti naisten elokuva, niin ennen kaikkea se on jouluinen pläjäys sekä huumoria ja komediaa että rakkautta ja suuria tunteita. Oma kulta on ideaali leffaseura, ystävät tai nenäliinat toimivat myös. Tiedän kokemuksesta ja olen kuullut myös muilta, että useampi miehenpuolikaskin on viihtynyt tätä elokuvaa katsoessa ja suostunut katsomaan jopa useampaan kertaan.

Elokuvassa on panostettu musiikkipuoleen, mikä on luonnollinen valinta jo juonenkin kannalta. Billy Mack esittää joulu-coveriaan useampaan otteeseen ja yksi leffan kohokohdista on, kun koulujen yhteisessä joulujuhlassa upeaääninen Joanna (Olivia Olson) esittää kappaleen All I Want For Christmas Is You. Suloinen on myös ihastuksensa hurmatakseen rumpuja paukutteleva Sam (Thomas Sangster). Lasten esitystä katsellessa ja kuunnellessa iho meni taas kerran kananlihalle, vaikka elokuvan olen katsonut ainakin 10 kertaa.

Rakkautta vain on moderni klassikko, joten jos et vielä ole elokuvaan törmännyt, niin nyt on korkea aika korjata tämä vääryys. Ihana hyvän mielen leffa ansaitsee tähtiä neljä ja puoli. Katselukertoja elokuva puolestaan kestää huomattavasti enemmän, joten ei muuta kuin joulutunnelmaan virittäytymään, vaikka leffa olisikin jo entuudestaan tuttu tapaus :) 

Oli aikakin

Kävimme ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa sekä komedian että draaman aineksia sisältävän brittileffan Oli aikakin (About Time, 2013), jonka harteille olin itse kasannut hieman liikaa ennakko-odotuksia. Suuret toiveet liittyivät ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin aiempiin elokuviin, sillä mies on ollut mukana tekemässä joitain hyvin menestyneitä romanttisia komedioita, joihin lukeutuvat myös omat all time -suosikkileffani Rakkautta vain (Love Actually, 2003) sekä Notting Hill (1999). Näiden romanttisten elokuvien nykyklassikoiden tasolle Curtisin uusin ei omalla kohdallani ainakaan vielä yllä (ajan kanssa kenties), mutta se on silti oikein tervetullut ja virkistävä lisä uusien romanttisten elokuvien vuosi vuodelta harveneviin joukkoihin.

Elokuvan päähenkilö on ujo nuori mies Tim (Domhnall Gleeson), jonka elämä mullistuu 21-vuotiaana, kun isä (Bill Nighy) kertoo pojalleen tarkoin varjellun salaisuuden: suvun miehet voivat matkustaa ajassa taaksepäin ja halutessaan muuttaa samalla oman elämänsä kulkua. Tim luulee tietysti isänsä pilailevan, mutta kun hän seuraa miehen ohjeita, hän näkee isäukon puhuvan totta. Salaisuuden paljastuttua Timin päässä muotoutuu suunnitelma. Tähän asti hänellä ei ole ollut minkäänlaista onnea naisrintamalla, joten hän aikoo hyödyntää lahjaansa hankkiakseen itselleen tyttöystävän. 

Tim ihastuu siskonsa kauniiseen ystävään Charlotteen (Margot Robbie), mutta huomaa ikäväkseen, että vaikka hän voi matkustaa menneisyyteen, kaikki ei silti välttämättä suju hänen toivomallaan tavalla. Mies päättää aloittaa uuden elämän ja muuttaa Lontooseen, missä hän päätyy ravintolassa samaan pöytään Maryn (Rachel McAdams) kanssa. Tim ihastuu jälleen päätä pahkaa, mutta kun hänen uusi kämppäkaverinsa tarvitsee apua, mies palaa menneisyyteen ja muuttaa tahtomattaan samaisen illan kulkua niin, ettei hän tapaakaan Marya. Tim yrittää epätoivoisesti löytää uudelleen unelmiensa naisen ja hurmata hänet, mutta miten tämä onnistuu, kun Mary ei edes tiedä Timin olemassaolosta?  

Koetan aina katsoa vähänkään mielenkiintoisilta vaikuttavat romanttiset komediat ja viime vuosina mieleeni on hiipinyt epäusko: eikö todellakaan enää osata tehdä iki-ihania romanttisia komedioita, jotka kestäisivät useammankin katselukerran ja nostattaisivat katselijassa edes jonkinlaisia tunteita? Oli aikakin onnistuu ainakin jälkimmäisessä. Leffateatterin hämärässä silmänurkkani taisi hieman kostua liikutuksesta ja ääneen sain nauraa useamman kerran, enkä muuten ollut ainoa. Aika puolestaan kertoo, päädynkö katsomaan elokuvan uudestaan, mutta ollenkaan mahdottomana en tätä vaihtoehtoa pitäisi, päinvastoin jopa todennäköisenä.

Kaiken kaikkiaan Oli aikakin on miellyttävä elokuva, hauska ja sopivan erilainen täyttäessään kuitenkin ne odotukset, joita useimmat kohdistavat romanttisiin komedioihin. Leffa naurattaa, mutta siinä on myös vakavuutta, joka korostuu elokuvan loppua kohti. Jälkikäteen elokuva on pohdituttanut minua jonkin verran, sillä elokuvateatterista ulos astellessani jotain tuntui jääneen hampaankoloon. Lopulta tajusin, että elokuva on omaan makuuni hieman arkisen näköistä katsottavaa, se ei luota ulkoisiin avuihin. Aluksi hämäydyin tästä seikasta liikaa, mutta kokonaisuudessaan elokuva jää vahvasti plussan puolelle.

Elokuva maistuu oikealta elämältä (aikamatkailua lukuun ottamatta) ja se lienee hyvä asia. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen annan elokuvalle tähtiä poikkeuksellisen määrän eli 4-/5. Ei muuta kuin parempi puolisko tai ystävä mukaan ja elokuviin - tai dvd:tä odottamaan :)   

 

Side Effects

Pimeän syysillan leffaksi valikoitui monivaiheisen esiraadin kautta tuore draamatrilleri Side Effects (2013), joka yllättäen paljastuikin kenties jopa parhaimmaksi tämä vuona katsomakseni elokuvaksi! Leffan alussa Emilyn (Rooney Mara) vuosien odotus päättyy, kun hänen aviomiehensä Martin (Channing Tatum) vapautuu vankilasta. Nuoren vaimon luulisi olevan onnellinen, mutta sen sijaan hän yrittää tehdä itsemurhan. 

Itsemurhayrityksen jälkeen Emilya alkaa hoitaa psykiatri Jonathan Banks (Jude Law). Kun lääkehoito ei tunnu Emilyn tapauksessa auttavan, Banks saa apua Emilyn edelliseltä psykiatrilta Victoria Siebertilta (Catherine Zeta-Jones). Siebert ehdottaa, että Emily alkaisi käyttää uutta lääkettä Ablixaa, jota ollaan vasta testaamassa. Banks on aluksi vastahakoinen, mutta lopulta hän päätyy tekemään yhteistyötä lääkefirman kanssa ja Emilysta tulee yksi lääkkeen testaajista. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes Emily alkaa saada vakavia sivuoireita.   

Elokuva alkaa mielenkiintoisena draamana ja näyttäytyy katsojalle etupäässä kritiikkinä rahanhimoisia lääkeyhtiöitä ja heidän edustajia kohtaan. Lääkärit värväävät sairaita potilaitaan koekaniineiksi, mutta kuka joutuu vastuuseen, kun eteen tulee odottamattomia ongelmia? Leffan alkupuolella tapahtuu kuitenkin dramaattinen käänne, joka muuttaa koko elokuvan suunnan. Tämä on mahdollinen vaaranpaikka, mutta mahalaskun sijaan leffa kohoaakin entistä korkeammalle tasolle.

Heti en olisi arvannut, että juuri tässä elokuvassa Jude Law nousee taustalta tähdeksi ja pääsee ratkomaan visaista mysteeriä kuin Sherlock Holmes konsanaan. Juuri tässä taitaakin piillä leffan salaisuus: Side Effects on loistavalla tavalla yllätyksellinen. Se tekee sen mitä lupaa, mutta samalla tarjoaa katsojalle myös hieman enemmän kuin mitä takakansiteksti antaa odottaa. Elokuvan juoni on älykäs ja kaikkea muuta kuin tylsä. Myös näyttelijät suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Täysiltä pisteiltä leffan pudottaa ainoastaan tapani, sillä toivon aina törmääväni vielä täydellisempään tapaukseen. Leffa saa kuitenkin loisteliaat neljä ja puoli tähteä viidestä. Tätä ei kannata jättää väliin! :)    

The Great Gatsby

Tällä kertaa esittelyssä on elokuva The Great Gatsby (2013), joka on ohjaaja Baz Luhrmannin versio yhdysvaltalaisen kirjailijan F. Scott Fitzgeraldin samannimisestä romaanista. Elokuva sijoittuu 1920-luvun New Yorkin seurapiireihin ja maailmaan, jossa alkoholi virtaa ja jazz-musiikki raikaa.

Elokuva on kerrottu päähenkilö Jay Gatsbyn (Leonardo DiCaprio) naapurin, Nick Carrawayn (Tobey Maguire) näkökulmasta. Gatsby on salaperäinen uusrikas, joka järjestää kartanossaan valtavia juhlia, mutta josta kukaan ei oikeastaan tiedä juuri mitään. Nick saa harvinaislaatuisen kutsun Gatsbyn juhliin, missä isäntä tavoistaan poiketen esittäytyy uudelle naapurilleen ja vähitellen Nick ja Gatsby ystävystyvät.

Nick ei itse kuulu yläluokkaan, mutta hänen serkkunsa Daisy (Carey Mulligan) on naimissa rikkaan Tom Buchananin (Joel Edgerton) kanssa. Erään kerran Gatsby pyytää Nickiltä palvelusta: hän haluaisi tavata Daisyn. Nick kutsuu Daisyn luokseen teelle, jonne hän on naisen tietämättä pyytänyt myös Gatsbyn. Kyse ei kuitenkaan ole Daisyn ja Gatsbyn ensitapaamisesta, vaan jälleennäkemisestä, sillä kaksikolla on takanaan yhteinen menneisyys. Mehevän kolmiodraaman ainekset ovat valmiit, joskin tässä ihmissuhdesopassa on mukana enemmänkin osallisia, koska myös Daisyn aviomiehellä on liiton ulkopuolisia vinkeitä.

 

The Great Gatsby on monessa mielessä onnistunut leffa. Se on hyvin visuaalinen elokuva, joka muistuttaa kovasti Moulin Rougea, joka on yksi lempielokuvistani ja myöskin Luhrmannin ohjaama. Olen lukenut Fitzgeraldin romaanin, johon elokuva perustuu ja mielestäni yksi elokuvan suurimmista ansioista on, että se teki minuun suuremman vaikutuksen kuin kirja. Tämä on yllättävää etenkin, koska kyseessä on yksi amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoista. Elokuva on ihanan värikäs ja täynnä elämää. Kyseessä on kuitenkin paitsi visuaalisesti näyttävä elokuva, myös kiinnostava draama. Leffa saa minulta tähtiä neljä viidestä. Suosittelen ainakin Moulin Rouge -faneille :) 

      

Unelmien pelikirja

Hiljaiseloa on tullut vietettyä blogin osalta taas liian pitkään, joten yritän vastaisuudessa parantaa tapojani ties miten monennen kerran :) Viime viikkoina on tullut katseltua useitakin elokuvia, joista yhtä haluan erityisesti suositella muillekin leffasta mahdollisesti kiinnostuneille. Kyseessä on tällä kertaa Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook, 2012), jonka katsoimme viime viikolla, kun siskoni oli vierailulla.

Leffa on tyylilajiltaan romanttinen draamakomedia ja koska pääosissakin ovat jo tutuiksi käyneet Hollywood-näyttelijät Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence, en odottanut leffalta mitään uutta, ainoastaan jälleen yhtä enemmän tai vähemmän samanlaista romanttista elokuvaa, jollaisia olen nähnyt jo kymmeniä kymmenien perään. Siksipä yllätyinkin positiivisesti, koska elokuvan päähenkilöt ovat ihanan eriskummallisia ja tavallaan epäsopivia tämän tyylilajin elokuvaan. Pat (Cooper) vapautuu elokuvan alussa psykiatrisesta sairaalasta ja muuttaa vanhempiensa luo asumaan. Ystävänsä Ronnien kotona Pat tapaa Ronnien vaimon sisaren Tiffanyn (Lawrence), joka on jokin aika sitten jäänyt leskeksi. 

Pat ja Tiffany ovat molemmat ulkopuolisen näkökulmasta sosiaalisesti epäkorrekteja, mutta pian he löytävät yhteisen sävelen. Pat yrittää kuitenkin epätoivoisesti saada yhteyden vaimoonsa Nikkiin, sillä pariskunnan välit ovat katkenneet Patin sairaalajakson aikana minkä lisäksi Patille on annettu lähestymiskielto. Tiffany lupaa auttaa miestä, sillä hänen siskonsa on hyvä ystävä Nikkin kanssa. Vastapalveluksena Tiffany haluaa Patin osallistuvan hänen kanssaan tanssikilpailuun. Näin alkaa yhteistyö, jossa kummallakin on oma päämääränsä.  

 

Elokuva on hauskaa ja virkistävää katsottavaa. Pat ja Tiffany ovat sopivan hulluja eikä koskaan varmuudella tiedä mitä he keksivät, mikä on tietysti hyvä asia katsojan kannalta. Sekä Cooper että Lawrence suoriutuvat erinomaisesti haastavista rooleistaan ja Lawrence palkittiinkin omasta työstään Oscar-patsaalla. Lisää hulvattomuutta elokuvaan tuo Patin isä (Robert De Niro), jonka vedonlyöntikuviot ovat omaa luokkaansa. Elokuva perustuu Matthew Quickin romaaniin The Silver Linings Playbook, jonka lukeminen myös kiinnostaa tämän leffan katsomisen jälkeen. Tälle ihastuttavan hullulle elokuvalle annan tähtiä 3 ja puoli viidestä.  

Stay

Viime viikolla tuli katsottua useampikin elokuva, mutta yksi nousi ylitse muiden ja ansaitsee tulla mainituksi täällä blogissani. Viimeisimpänä leffavalintana on psykologinen trilleri Stay (2005), jota tähdittävät lukuisat nimekkäät Hollywood-näyttelijät. Pääosissa näyttelevät ihanat Ewan McGregor ja Ryan Gosling, mikä olikin mieluisa yllätys, sillä en tiennyt näyttelijöistä mitään leffaa valitessani.

Elokuva kertoo psykiatri Sam Fosterista (McGregor), joka yrittää kaikin mahdollisin keinoin auttaa uutta potilastaan, nuorta opiskelijaa Henry Lethamia (Gosling), joka uhkaa tappaa itsensä kolmen päivän kuluttua. Henry kuulee ääniä, eikä hän tiedä, mitkä niistä ovat totta ja mitkä hänen päänsä sisäisiä. Päivien kuluessa myös Samin elämässä alkaa tapahtua kummia. Elokuvan maailmassa yhdistyvät kiinnostavalla tavalla todellisuus ja kuvitelmat. Samalla se tarjoaa katsojalle pähkinän purtavaksi: mistä tässä kaikessa oikein on kysymys?

 
Leffaa katsoessani luulin olevani melko varma siitä, mikä elokuvan juju oikein on. Elokuvan loputtua olin kuitenkin hämilläni. Siis mitä, eikö se mennytkään niin kuin olin ajatellut? Tämä on mielestäni positiivinen merkki, koska elokuva onnistui yllättämään minut loppuratkaisullaan. Aluksi en myöskään tajunnut elokuvan lopetusta, mutta tämä selvisi, kun keskustelin asiasta leffaseurani kanssa. Tämä leffa voi siis olla hyvä katsoa jonkun kanssa, jotta näkemästään voi keskustella jälkikäteen. Leffan loputtua jäi tunne, että tämä täytyisi nähdä uudestaan, nyt kun loppuratkaisu on tiedossa.

Ihmismieli on mielestäni kiehtova aihe, josta voi varmasti ammentaa loputtomiin. Elokuva onkin hyvä nimenomaan genrensä edustajana. Loppuratkaisu kääntää tavallaan koko tarinan päälaelleen, mutta tekee tämän tuottamatta katsojalle surkeaa pettymystä. Näistä syistä annan elokuvalle kolme ja puoli tähteä viidestä. Jos sinua kiinnostavat hieman erikoisemmat juonikuviot, mutta näyttelijävalinnoissa luotat mieluiten tunnettuihin nimiin, tässä voi olla leffa makuusi.   

Amour

Vuosipäivän leffavalinnaksi sopi nimensä puolesta hyvin ranskankielinen elokuva Rakkaus (Amour, 2012). Elokuva kertoo vanhasta pariskunnasta Annesta (Emmanuelle Riva) ja Georgesista (Jean-Louis Trintignant), joiden elämä muuttuu, kun Anne saa eräänä päivänä kesken aamiaisen sairaskohtauksen. Nainen joutuu leikkaukseen, mutta hänen kuntonsa ei palaa entiselleen. Anne pakottaa miehensä lupaamaan, ettei tämä laita häntä enää sairaalaan. Georges ei tahtoisi tehdä moista lupausta, mutta vaimo ei anna periksi.

Aluksi Georges pitää itse huolta vaimostaan, mutta hänkin on jo vanha eikä hänen kuntonsa riitä vaimon hoitamiseen yksin kotona. Niinpä mies palkkaa hoitajan käymään heidän kotonaan muutaman kerran viikossa. Parin aikuinen tytär Eva (Isabelle Huppert) on murheissaan äitinsä tilan vuoksi, mutta Georges ei jaksa kantaa tyttären murheita omiensa lisäksi. Tytär kyseenalaistaa äidin kotihoidon, mikä aiheuttaa kitkaa isän ja tyttären välille. 

Elokuvan tarina on kaunis, mutta surullinen. On selvää, että Anne ja Georges rakastavat toisiaan, mutta miten rakkaus kestää sairauden edetessä? Pystyykö Georges pitämään vaimolleen antamansa lupauksen ja mitkä ovat stressaavan tilanteen seuraukset? Elokuva muistuttaa tilanteesta, joka on tuttu yhä useammalle nyky-yhteiskunnassa. Vanhenemisen tuomat vaivat ja yllättävä sairastuminen ovat tapahtumia, joihin ei aina ole helppoja ja yksiselitteisiä ratkaisuja. 

Rakkaus on hidastempoinen elokuva, mikä sopii teemaan, mutta saattaa varsinkin aluksi hieman hämmentää. Elokuvan lopetus on sopivan avoin ja saa katsojan ajattelemaan, mikä on mielestäni aina hyvä piirre. Tarina on pelottavan realistinen kuvaus vanhuudesta ja täytyy vain toivoa, ettei sama kohtalo osu omalle kohdalle. Elokuvalle annan maltilliset 3 ja puoli tähteä viidestä, koska leffa on omaan makuuni aika surumielinen enkä oikein tiedä mitä mieltä olen elokuvan loppuratkaisusta. Elokuvan erinomaisuudesta kertovat lukuisat loistavat arviot eri medioissa sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinto.    

The Bling Ring

Olin innolla odottanut pääseväni katsomaan Sofia Coppolan uusinta elokuvaa The Bling Ring (2013). Leffa perustuu tositapahtumiin ja kertoo kalifornialaisesta lukioikäisestä kaveriporukasta. Nuoret viettävät ulospäin varsin hohdokasta elämää, johon kuuluvat kalliit muotivaatteet, biletys ja julkkisten ihannointi. Hyvin kaukana omasta nuoruudestani, mutta ilmeisesti arkipäivää tietyissä piireissä LA:n alueella. Törsäilevää elämäntyyliään nuoret rahoittavat murtautumalla Hollywoodissa julkimoiden koteihin ja varastamalla tavaraa ja käteistä. Nuorille kyseessä on tapa pitää hauskaa eivätkä he tunnu potevan huonoa omatuntoa tekojensa vuoksi. 

Leffan päähenkilönä ja ainoana samastuttavana henkilönä voi pitää lukion uutta tulokasta, epävarmaa Marcia (Israel Broussard). Heti ensimmäisenä koulupäivänä itsevarma Rebecca (Katie Chang) ottaa uuden pojan siipiensä suojiin. Aluksi Rebecca ja Marc tekevät murtoja kahdestaan, mutta pian mukaan haluavat muutkin kaverit: adoptiosisarukset Nicky (Emma Watson) ja Sam (Taissa Farmiga) sekä Chloe (Claire Julien). Porukka tutkii etukäteen netistä idoleidensa kotiosoitteet ja menee heidän luokseen, kun asukkaat ovat poissa kotoa. Perillä he omien sanojensa mukaan "shoppailevat" eli ottavat mukaansa haluamiaan vaatteita, koruja, asusteita sekä käteistä, jolla he ostavat kaupoista lisää vaatteita ja juhlivat yökerhoissa. 

Coppolan elokuva esittää eräänlaisen ajankuvan. Nuorilla on pakkomielle kuuluisuudesta ja loistokkaasta elämästä. Vihjeet viittaavat harvinaisen tyhmään nuorisojoukkoon, joka ei tunnu kertaakaan ajattelevan tekojensa seurauksia tai tajua tekevänsä jotain väärää. Toisten koteihin he menevät sisään avoimista ovista ja onko muka väärin varastaa Paris Hiltonilta, kun hänellä on niin paljon tavaraa joka tapauksessa. Typeriltä vaikuttavat myös julkkikset: kannattaako ovia ja ikkunoita jättää auki, kun ei itse ole kotona? 

Elokuvan aihe on kiinnostava, mutta leffa on juonensa puolesta aivan liian tylsä. Onneksi elokuva on lyhyt, sillä jo puolessatoista tunnissa leffan kaava tulee selväksi: murto ja juhlintaa, murto ja shoppailua. Marcin henkilöhahmo on ainoa, joka herättää katsojan kiinnostuksen ja saa osakseen myös sympatiaa. Hän on myös ainut, joka ei osallistu murtoihin ilman omantunnontuskia omasta halustaan, vaan osittain ryhmän painostuksen vuoksi.  

Plussaa leffa saa menevästä musiikista. Myös julkkisten esiintyminen itsenään elokuvassa lisää aitouden tuntua. Leffa on ihan ok kerran katsottavaksi, mutta mikään mestariteos kyseessä ei ole. Elokuva osoittaa sen, miten joukossa tyhmyys todellakin tiivistyy. Tähtiä leffalle annan kaksi viidestä.   

Les Misérables

Kävin siskoni kanssa elokuvissa katsomassa musikaalielokuvan Les Misérables (2012), joka perustuu alun perin Victor Hugon samannimiseen klassikkoromaaniin. Elokuva sijoittuu 1800-luvun alkupuolelle, Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisiin vuosikymmeniin. Teoksen suomennettu nimi Kurjat ilmaisee hyvin elokuvan henkilöiden niin mielenmaisemaa kuin usein ulkoista olemustakin. 

Kertomuksen keskiössä on Jean Valjean (Hugh Jackman, jota ei kuvasta meinaa tunnistaa), joka elokuvan alussa pääsee 19 vankeusvuoden jälkeen ehdonalaiseen vapauteen. Vankeuden pituudesta voisi luulla kyseessä olevan paatunutkin rikollinen, mutta Valjean on pikemminkin yhteiskunnan kaltoinkohtelema uhri, joka aikoinaan päätyi varastamaan leipää. Lopulta saavutettu vapaus edellyttää ilmoittautumista viranomaisille säännöllisin väliajoin, mutta tämä ei kuulu Valjeanin suunnitelmiin. Seuraa vuosien pakoilu ja sopeutuminen takaisin yhteiskuntaan. Valjean joutuu koko ajan olemaan varuillaan, sillä häntä etsii väsymätön poliisimies Javert (Russell Crowe).  

Elokuva keskittyy vahvasti Valjeanin hahmon ympärille, mutta elokuvassa on myös tärkeitä sivuhenkilöitä. Anne Hathaway näyttelee prostituoiduksi päätyvää köyhää Fantinea, joka tekee kaikkensa saadakseen turvattua pienen tyttärensä hyvinvoinnin. Valjean tuntee myötätuntoa naista kohtaan ja tarjoutuu pitämään huolta tämän Cosette-tyttärestä (Isabelle Allen, vanhempana Amanda Seyfried). Anna Hathaway on palkittu roolisuorituksestaan lukuisin palkinnoin (mm. sivuosa-Oscar). Hänen suorituksessaan ei ole mitään vikaa, itse jäin vain hämmästelemään hänen lyhyeksi jäävää osuuttaan elokuvassa. 

Les Misérables on monin tavoin vaikuttava elokuva. Rooleissa näyttelevät kärkinimet tekevät hyvää työtä ja hämmästyttävät laulunlahjoillaan. Elokuva on läpilaulettu, mikä vaikutti omalla kohdallani jonkin verran ymmärrettävyyteen ja kärryillä pysymiseen, kun usein jäin vain kuuntelemaan mukaansatempaavia lauluja enkä aina muistanut yhtä tarkasti seurata niiden asiasisältöä. Elokuva esittelee erittäin karua kuvaa 1800-luvun Ranskasta, missä vallankumous ei ole johtanut mallikelpoiseen yhteiskuntaan, vaan kansa kärvistelee nälkää nähden. Kurjien olojen ja surullisten ihmiskohtaloiden kuvaus yhdistettynä onnistuneisiin näyttelijäsuorituksiin ja musiikkiin sai minut reilun kahden ja puolen tunnin aikana kyynelten partaalle lukuisia kertoja. 

Leffa teki minuun suuren vaikutuksen, joten jossain vaiheessa edessä lienee myös romaanin lukeminen. Ja elokuvakin oli sen verran hyvä, että odottelen jo sen tuloa DVD:lle, jotta pääsisin sen katsomaan uudestaan. Annan elokuvalle neljä tähteä viidestä.

Oldboy

Eilen katsoimme avomieheni kanssa hänen valitsemansa eteläkorealaisen elokuvan Oldboy (2003). Aluksi epäilin leffavalintaa, mutta suostuin lähinnä sillä perusteella, että elokuva on aikanaan palkittu myös Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuva ei myöskään oikein sovi blogini kevyeen tyyliin, mutta päätin tehdä poikkeuksen, koska kyseessä kuitenkin on hyvä elokuva. 

Elokuvan päähenkilö, perheenisä Oh Dae-su (Min-sik Choi), kidnapataan yllättäen hänen pikkutyttönsä syntymäpäivän iltana. Miestä pidetään vankina pienessä asunnossa 15 vuotta, minkä jälkeen hänet yhtäkkiä vapautetaan. Vapautuminen ei silti ole kovinkaan iloinen asia ja herättää tärkeitä kysymyksiä. Kuka häntä on pitänyt vankina ja miksi? Miksi hänet on vapautettu tuosta vain? Päähenkilö ei voi palata kotiinsa, sillä hänen ollessaan vankina hänet on lavastettu syylliseksi vaimonsa murhaan. 

Harhaillessaan kaupungilla Dae-su saa kadunmieheltä puhelimen ja lompakon täynnä rahaa. Hän päätyy ravintolaan ja löytää myöhemmin itsensä nukkumasta ravintolan nuoren naiskokin Mi-don (Hye-jeong Kang) kotoa. Yhdessä kaksikko yrittää selvittää Dae-sun tytön kohtaloa. Kosto väärintekijöitä kohtaan elää vahvana Dae-sun mielessä ja vähitellen hän alkaa päästä sieppaajiensa jäljille heidän edelleen pitäessä miestä tarkasti silmällä.  

Oldboy on hyvin jännittävä trilleri, jonka juoni on mitä nerokkain. Pala palalta koko kuva alkaa paljastua päähenkilölle ja katsojalle. Pääosan näyttelijä tekee loistavan roolisuorituksen Dae-suna, joka joutuu tarinan varrella kohtaamaan loputtomasti kamalia tilanteita. Elokuva on hyvin synkkä ja parissa kohtauksessa minun oli suljettava silmäni, koska en kaikkea halunnut katsoa. Raakuudesta ja väkivallasta huolimatta elokuva on tarinallisesti ja kerronnallisesti äärimmäisen onnistunut. Leffa ei päästä katselijaa otteestaan lopputekstien kohdalla, vaan painuu syvälle mieleen. Pieniltä vaikuttavista asioista voi joskus kasvaa valtavia voimia, jotka voivat johtaa elämää mullistaviin tapahtumiin. 

Mikäli elokuvan juoni on sinulle tärkeä ja kestät verta ja synkistelyä, elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Annan elokuvalle neljä tähteä viidestä. 

Anna Karenina

Kiireiden takia ehdin vasta nyt postata jutun elokuvasta Anna Karenina (2012), jonka kävin katsomassa ystäväni kanssa jo viikko sitten. Leffa perustuu venäläisen Leo Tolstoin samannimiseen klassikkoromaaniin, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Pietarin ja Moskovan seurapiireihin. Elokuvan nimikkoroolissa näyttelee Keira Knightley.

Anna Karenina on hyvissä naimisissa pietarilaisen virkamiehen Aleksei Aleksandrovitšin (Jude Law) kanssa ja heillä on poika Serjoza. Ulospäin onnelliselta vaikuttava perheonni vaarantuu, kun Anna ihastuu ja aloittaa suhteen nuoren ja komean kreivi Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) kanssa. Kolmiodraama on valmis eikä jää huomiotta myöskään sikäläisissä seurapiireissä. Vaimon suhde on tietenkin nolostuttava asia aviomiehen kannalta, mutta osansa supinoista ja ilkeistä katseista saavat etenkin Anna ja Vronski. Häpeällistä suhdetta koetellaan joka suunnalta ja rakastunut pari joutuu yhteiskunnan silmätikuiksi. Nähtäväksi jää, onko räiskyvä suhde kaiken negatiivisen huomion ja ongelmien arvoista ja mikä rakastavaisten lopullinen tuomio on.

Elokuva on visuaalisesti hyvin näyttävä ja puvustus on vertaansa vailla. Tanssiaiskohtauksissa toivoisi, että itsekin voisi joskus pukeutua samantyylisiin unelmamekkoihin. Elokuva on brittiläis-ranskalaisen yhteistyön tulos. Normaalisti minua ärsyttää, jos näyttelijät puhuvat englantia ulkomaille sijoittuvissa elokuvissa, mutta Anna Karenina oli muuten sen verran hyvin tehty, etten tällä kertaa juuri kiinnittänyt huomiota tähän sivuseikkaan. Aluksi minua vähän hämmensi se, että elokuvaa näytellään teatterikulisseissa, sillä se vei mielestäni varsinkin elokuvan alussa liikaa huomiota enkä oikein tajunnut sen pointtia. Teemoja tarkasteltaessa tämä lavastuksellinen ratkaisu avautuu hieman enemmän, mutta itse olisin mieluummin jättänyt tämän elementin pois. 

Tolstoin noin tuhatsivuinen romaani on melko hyvin onnistuttu tiivistämään reiluksi kaksituntiseksi elokuvaksi ja mukaan on mahdutettu sopivassa määrin myös Annan lähipiirin elämää, joka on tärkeässä osassa myös romaanissa. Elokuvan loppua kohti keskittymiseni alkoi herpaantua, mikä on omalla kohdallani merkki siitä, ettei elokuva yllä parhaimmistoon. Anna Karenina on kuitenkin oikein kelpo filmatisointi venäläisestä klassikosta ja suosittelen elokuvan katsomista etenkin, jos hermot eivät riitä kirjan lukemiseen. Leffalle annan kolme ja puoli tähteä viidestä.

       

Avain Italiaan

Viikonloppuna katsoin siskoni ja äitini kanssa elokuvan Avain Italiaan (2011). Elokuva on kuvattu Britanniassa, Italiassa ja Intiassa ja näyttelijät ovat Mikko Leppilampea lukuun ottamatta ulkomaalaisia. Elokuvan on kuitenkin käsikirjoittanut ja ohjannut suomalainen Rosa Karo. Onneksi elokuva ei kuitenkaan muistuta tyypillisiä synkkiä kotimaisia elokuvia, vaan on pikemminkin värikäs aikuisten satu. Leffa on voittanut lukuisia palkintoja ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla.  

Elokuva kertoo 19-vuotiaasta orpotytöstä Cabellasta (Gwendolyn Anslow), joka saa ottosetänsä Maxin kuoltua perinnöksi salaperäisen avaimen. Perintö johdattaa nuoren naisen Britanniasta aurinkoiseen Italiaan pittoreskiin Cabella-nimiseen kylään, missä sijaitsevaan villaan avain sopii. Kylässä Cabella ystävystyy kolmen ikäisensä siskoksen kanssa, joiden avulla nainen pääsee kiinni elämään kylässä ja tutustuu sen asukkaisiin. Pikku hiljaa Cabella saa tietää uusia asioita perheestään ja sukulaisistaan, joista hän ei ole tiennyt mitään. 

Avain Italiaan on ihastuttava elokuva, joka johdattaa katsojan haaveilemaan vieraista maista, lämmöstä ja autuaasta joutilaisuudesta. Visuaalisesti leffa on kuin värikäs, makea sokerikarkki. Elokuvan tunnelma on haaveileva ja arvoituksellinen. Elokuva henkii myös vanhan ajan nostalgiaa. Cabella ehtii juuriensa tutkimisen lisäksi kokea myös romantiikkaa, mistä saavat osansa myös hänen uudet ystävänsä. Elokuva ei ilmeisesti kuitenkaan ole liian lässy, sillä myös isäni kertoi pitäneensä elokuvasta, jonka hän oli aiemmin katsonut elokuvissa äitini kanssa.

Suosittelen elokuvaa erityisesti heille, jotka kaipaavat pakomatkaa pimeästä ja kylmästä Suomen talvesta. Elokuva on ihanan unelmoiva ja sopii hyvin vaikkapa tyttöjen iltana katsottavaksi. Leffalle annan neljä tähteä viidestä.   

Nader ja Simin: Ero

Vihdoin sain katsotuksi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin aiemmin tänä vuonna voittaneen elokuvan Nader ja Simin: Ero (2011) - enkä joutunut pettymään. Elokuvan nimestä saa hieman harhaanjohtavan kuvan, sillä suurin osa elokuvasta ei kerro niinkään pariskunnan erosta, vaan yksittäisesta tapauksesta, joka on enemmän tai vähemmän seurausta parin välien katkeamisesta.

Iranilainen aviopari on ajautunut eron partaalle. Vaimo Simin (Leila Hatami) haluaisi muuttaa pariskunnan 11-vuotiaan tyttären Termehin (Sarina Farhadi) kanssa ulkomaille, mutta aviomies Nader (Peyman Moaadi) ei halua jättää Alzheimerin tautia sairastavaa isäänsä (Ali-Asghar Shahbazi). Pariskunta saa avioeron, mutta äiti ei siltikään pääse muuttamaan ulkomaille tyttärensä kanssa, koska tähän tarvittaisiin isän suostumus. 

Koska Simin ei enää ole hoitamassa huonokuntoista appeaan, Naderin täytyy löytää isälleen uusi hoitaja. Paikan ottaakin vastaan köyhä Razieh (Sareh Bayat), joka kuitenkin vaikuttaa jossain määrin epäluotettavalta. Elokuvan käännekohtana on päivä, jolloin Nader palaa kotiin ja löytää isänsä lattialta, sänkyyn sidottuna, eikä hoitajaa näy missään. Lisäksi lipaston laatikosta on hävinnyt rahaa. Pian Razieh palaa, mistä seuraa riitaa hänen ja Naderin välillä - kohtalokkain seurauksin. Loppuelokuva kuluu, kun oikeudessa selvitetään, mitä kaksikon välillä oikeastaan tapahtui.

Elokuva on taitavasti rakennettu ja kiehtova. Katsojan on vaikea päättää kenen puolella hänen tulisi olla ja oikeudessakin syytteitä ollaan nostamassa puolin ja toisin. Tarinassa ei ole mustavalkoista hyvä-paha-vastakkainasettelua, vaan tilanne esitetään kompleksisena, mikä saa tilanteen tuntumaan todelliselta. Jännite elokuvassa säilyy loppuun asti eikä katsojan mielenkiinto pääse herpaantumaan missään vaiheessa.

Elokuvaa katsellessa pääsee tutustumaan iranilaiseen elämään, joka eroaa monin tavoin meille suomalaisille tutusta. Nainen ei saa tehdä lähes mitään ilman miehensä lupaa, ei edes ottaa työtä vastaan. Uskonto säätelee vahvasti ainakin hoitaja Raziehin, hartaan uskovaisen, tekemisiä. Töissäkään hän ei voi pestä hoitamaansa vanhusta soittamatta ensin "kuumalle linjalle" kysyäkseen tekoon lupaa. Avioeron jälkeen nuori Termeh-tyttö jää asumaan isänsä ja isoisänsä kanssa, kun äiti muuttaa takaisin oman perheensä luo. 

Elokuva saa minulta neljä tähteä viidestä. Arkisilta tuntuvista tapahtumista on onnistuttu kokoamaan koukuttava draama, joka ei heti unohdu.

The Vow

Nyt täytyy heti päästä postaamaan elokuvasta The Vow (2012), jonka olen halunnut nähdä jo pitkään, mutta joutunut odottamaan, koska olin lupautunut katsomaan elokuvan yhdessä siskoni kanssa. Tänään odotus vihdoin päättyi, kun siskokset päätyivät saman katon alle viettämään leffailtaa :)

Elokuva kertoo nuoresta avioparista Leosta (Channing Tatum) ja Paigesta (Rachel McAdams), jotka joutuvat auto-onnettomuuteen. Leo selviää vahingoitta, kun taas Paige ei koomasta herättyään muista mitään edellisestä viidestä vuodesta - eikä myöskään aviomiehestään. Leo yrittää kaikin tavoin saada rakkaan vaimonsa muistin palautumaan, mutta edistystä ei tunnu tapahtuvan. Paigen silmissä Leo on tuntematon mies, kenestä hänellä ei ole minkäänlaista muistikuvaa. 

Miehensä sijaan Paige tukeutuu vanhempiinsa, joihin hän on katkaissut välit ennen muistinmenetystään. Syytä välien katkeamiseen hän ei itse muista, eikä kukaan halua myöskään kertoa hänelle totuutta. Pian naisen elämä on palaamassa samoihin uomiin kuin viisi vuotta sitten, mikä tarkoittaa myös kuvioihin palannutta ex-kihlattua Jeremyä (Scott Speedman). Saako Leo suostuteltua vastahakoisen Paigen tutustumaan heidän yhteiseen elämäänsä vai turvautuuko nainen tuttuun ja turvalliseen elämään, siihen ainoaan jonka hän muistaa? Merkitsevätkö annetut avioliittolupaukset enää mitään, jos toinen osapuoli ei niitä muista?

Minua The Vow onnistui koskettamaan, vaikken oikeastaan ollut edes odottanut elokuvalta mitään syvällistä. Olisin ollut tyytyväinen jo pelkästään siihen, että pääsen lepuuttamaan silmiäni katsellen ihanaa Channing Tatumia, mutta ilokseni elokuvalla oli muitakin ansioita. Lisäpointseja leffalle ropisee siitä, että se perustuu tositapahtumiin. Minuun ainakin vetoaa se kun tiedän, että sama tarina on oikeasti tapahtunut todellisille ihmisille eikä vain valkokankaalla. Elokuvaa katsoessani saatoin vain kauhulla kuvitella, mitä itse tekisin, jos joutuisin käymään läpi saman kuin Leo ja Paige. Tai pikemminkin Leo tai Paige, niin eri tavoin he tilanteeseen suhtautuvat.

Annan elokuvalle neljä tähteä viidestä, koska se on ehdottomasti parempi kuin keskiverto samaa tyylilajia edustava leffa. The Vow onnistui liikuttamaan minut lähes kyyneliin, mitä en ollut osannut odottaa. Suosittelen lämpimästi kiinnostuneita katsomaan :)

To Rome with Love

Woody Allenin uusin elokuva To Rome with Love (2012) jatkaa hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin edellinen elokuva Midnight in Paris (katso arvio elokuun kansiosta). Tällä kertaa miljöönä vain on Pariisin sijaan niin ikään romantiikan kyllästämä ikuinen kaupunki Rooma, jossa suurelle joukolle erilaisia henkilöhahmoja sattuu odottamattomia kohtaamisia ja kommelluksia. Jälleen kerran Allenin elokuvaa tähdittää loistava ryhmä tunnettuja näyttelijöitä, mm. Penélope Cruz, Alec Baldwin, Ellen Paige, Jesse Eisenberg ja tietysti ohjaaja Allen itse. Parhaat roolisuoritukset tulevat ehkä kuitenkin elokuvan vähemmän tunnetuilta nimiltä.

Elokuva muodostuu useasta eri tarinasta, joita yhdistää oikeastaan vain yhteinen tapahtumapaikka. Yhdessä tarinassa juuri naimisiin mennyt pariskunta joutuu häämatkallaan eroon toisistaan ja kumpikin päätyy tahoillaan sattumuksen kautta odottamattomaan seuraan. Eräs tarinoista rakentuu toisen nuoren parin ympärille. Amerikkalaisen tytön vanhemmat saapuvat Roomaan tapaamaan tyttären uutta italialaista poikaystävää ja tämän perhettä. Tytön isä on eläkkeellä oleva laulualan ammattilainen ja melkoinen päällepäsmäri, joka yrittää väkisin tehdä tyttärensä vastahakoisesta appi-isästä uuden oopperatähden. Elokuvassa on näiden kahden lisäksi myös pari muuta hassunhauskaa tarinalinjaa.   

Vaikka To Rome with Love on ihan kelpo elokuva ja paikoin varsin hauska, tämä leffa jää väkisinkin Allenin edellisen elokuvan varjoon ja osoittautuu näin jonkinasteiseksi pettymykseksi. Pidän kuitenkin kovasti ohjaaja/käsikirjoittaja Allenin tyylistä ja kylmäksi tämäkään elokuva ei onneksi katsojaa jätä. Luulen, että tämä elokuva voisi toimia paremmin, jos ei vielä olisi nähnyt Midnight in Paris -elokuvaa, eikä näin ollen olisi yhtä selkeää vertailukohdetta tälle filmille. Allenin uusin hauskutti minua katsojana sen verran, että annan elokuvalle kaksi ja puoli tähteä viidestä.

Kätkijät

Tällä kertaa esittelyvuorossa on japanilainen anime-elokuva Kätkijät (Kari-gurashi no Arietti, 2010). Elokuva perustuu Mary Nortonin lastenkirjaan ja sen on tuottanut Hayao Miyazakin perustama Studio Ghibli. Katsoin elokuvan englanniksi dubattuna ja teksitettynä, joten ei kannata ihmetellä, jos henkilöiden nimet kuulostavat hieman erilaisilta kuin alkuperäisessä tai suomenkielisessä versiossa. 

Elokuva kertoo kahden nuoren, Arriettyn ja Shawnin, tuoreesta ystävyydestä. Kaksikon tutustuminen ei suju aivan tavanomaiseen tapaan, sillä Arrietty on kätkijä eli perustarvikkeita ihmisiltä lainaava pikkuihminen ja Shawn taas tavallinen, normaalikokoinen ihminen. Shawnin täti lähettää pojan lepäämään vanhan naisen hoiviin taloon, jonka rakenteiden alla Arrietty vanhempineen asuu. 

Saavuttuaan uuteen taloon Shawn näkee Arriettyn pihalla ja tunnistaa tytön pikkuihmiseksi äitinsä tarinoista. Tapaamisesta kuultuaan Arriettyn hermoheikko äiti pillastuu, koska he ovat oppineet pitämään ihmisiä vaarallisina. Arrietty yrittää salata uuden tuttavuuden vanhemmiltaan, kunnes he saavat tietää asiasta ja päättävät, että perheen on muutettava pois turvallisuutensa vuoksi. 

Ulkoisesti anime on helppo tunnistaa Miyazakin elokuvaksi, vaikka kyse ei tällä kertaa olekaan hänen ohjauksestaan. Miyazakille ominaiseen tapaan elokuvassa yhdistyvät tavallinen reaalimaailma ja fantasiamaailma. Maailmojen välinen yhteiselo ei kuitenkaan ole täysin kitkatonta, mistä aiheutuukin elokuvan pääkonflikti.

Elokuva on kuvaus kielletystä ystävyydestä, mutta se antaa myös muuta ajattelemisen aihetta. Animea katsoessaan ei voi olla ajattelematta, miten julmasti ja itsekkäästä ihminen välillä kohtelee ympäröivää maailmaa ja muita eläviä olentoja. Miyazakin animaatioelokuvissa pidän myös siitä, että niitä voi katsella mielellään niin lapset kuin aikuisetkin. 

Kätkijät ei yllä aivan omalle suosikkilistalleni Miyazakin tuotannossa, vaikka se aivan kelpo elokuva onkin. Mikäli lajityyppi kiinnostaa, kehottaisin tutustumaan myös muuhun Miyazakin tuotantoon, joista omia lempielokuviani ovat Naapurini Totoro (1988) ja Ponyo rantakalliolla (2008). Tällä kertaa katsotulle animelle annan tähtiä kolme viidestä.  

    

Hugo

Eilen tuli katsottua Martin Scorsesen ohjaama elokuva Hugo (2011), joka on ollut katsottavien leffojen listallani alkuvuodesta asti, kun elokuva sai huomiota lukuisien Oscar-ehdokkuuksien ja voitettujen patsaiden myötä. Nyt sain vihdoin houkuteltua avomiehenikin innostumaan leffan katsomisesta.  Kyseessä on seikkailu- ja draamaelokuva, joka perustuu Brian Selznickin romaaniin The Invention of Hugo Cabret. 

Elokuva sijoittuu 1930-luvun Pariisin ja kertoo nuoresta Hugo-pojasta (Asa Butterfield), joka asuu orpona juna-asemalla. Isän (Jude Law) kuoleman jälkeen setä on ottanut pojan huostaansa ja opettanut tämän huoltamaan juna-aseman kelloja. Juoppo setä on kuitenkin hävinnyt ja Hugo jäänyt asumaan yksin. Muistona isästä pojalla on rikkinäinen robotti, jota poika yrittää korjata omin avuin. Apunaan hänellä on muistikirja, mutta robotin käymiseen tarvitaan myös salaperäinen sydämenmuotoinen avain. 

Elämä vilkkaalla juna-asemalla ei aina suju aivan ongelmitta. Ensinnäkin Hugo joutuu varastamaan saadakseen syötävää itselleen. Orpoja varkaita asemalla vaanii pelottava, sodassa jalkansa loukannut tarkastaja (Sacha Baron Cohen). Hugo joutuu ongelmiin myös vanhan lelukaupan myyjän (Ben Kingsley) kanssa, kun mies vie pojan rakkaan muistikirjan. Hugo kuitenkin törmää vanhuksen kummityttöön Isabelleen (Chloë Grace Moretz), joka lupaa auttaa poikaa. Kaksikko ystävystyy ja etsii yhdessä seikkailua, joka löytyykin yllättävän läheltä.

Hugo on visuaalisesti hieno elokuva, joskaan kaikki elementit eivät päässeet tällä katselukerralla täysiin oikeuksiinsa, koska elokuva on tarkoitettu katsottavaksi 3D:nä. Elokuvan tarina on kuitenkin kiinnostava ja miljöö viehättävän erilainen. Lisäksi elokuva johdattaa katsojan vanhan ajan elokuvien maailmaan. Etukäteen luulin, että kyseessä olisi etupäässä lastenelokuva, mutta leffa sopi oikein hyvin myös aikuisempaan makuun. Elokuvassa jäi ärsyttämään lähinnä se, että näyttelijät puhuvat amerikkalaisten elokuvien tyyliin englantia, vaikka se sijoittuu kokonaan Ranskaan. Tästä miinuksesta huolimatta elokuva oli kuitenkin tervetullutta vaihtelua normaalisti suosimieni komedioiden ja romantiikan sijaan. Annan elokuvalle kolme ja puoli tähteä viidestä.