Millaista olisi elämä ilman rakkautta?

New Yorkissa asuvan Lauren Oliverin toisen romaanin Delirium - Rakkaus on harhaa (Delirium, 2011) miljöö sijoittuu Yhdysvaltain Portlandiin. Vaikka paikka onkin todellinen, elämä romaanin maailmassa on melko toisenlaista kuin nykyään. Sähkön ja veden käyttöä säännöstellään, iltaisin on ulkonaliikkumiskielto ja elämänkumppanin joutuu valitsemaan muutamasta vaihtoehdosta, jotka annetaan laboratorioissa tapahtuvien arviointien perusteella. 

Yhteiskunnan pahimpana vitsauksena pidetään amor deliria nervosaa eli rakkautta. Vaarallista ja jopa tappavaa sairautta on yritetty kaikin tavoin kitkeä ihmisistä. Jokainen joutuukin 18. syntymäpäivän koittaessa läpikäymään proseduurin, jota pidetään pelastuksena sairauteen. Romaanin päähenkilö 17-vuotias Lena odottaa innokkaana omaa proseduuriaan, johon on aikaa muutamia kuukausia. Hän on tutustunut sairauteen lähietäisyydeltä, kun hänen äitinsä ja isosiskonsa ovat aiemmin sairastuneet. Sairaus ajoi Lenan äidin itsemurhaan, mutta proseduuri pelasti siskon. Perhehistoriansa vuoksi Lena ei malta odottaa omaa syntymäpäiväänsä, jotta vaara olisi hänen kohdaltaan ohi. 

Romaanin alussa Lena tutustuu Alexiin, joka paljastuu Lenan kauhuksi vastarintalaiseksi. Alex on aiemmin elänyt Korvessa, joka on eristetty Portlandista sähköaidalla ja jonka rajaa vartioidaan tarkoin. Huhujen mukaan Korvessa asuu Invalideja eli parantamattomia, mutta viralliset tahot eivät kommentoi asiaa. Lena ja Alex eivät saisi olla missään tekemisissä toistensa kanssa, koska heitä ei kumpaakaan ole parannettu. Kiusausta on kuitenkin vaikea vastustaa ja nähtäväksi jää mitä tapahtuu ennen kuin Lenan proseduuripäivä koittaa.

Valitsin luettavaksi kyseisen romaanin, koska sen maailma vaikutti niin erilaiselta, yhtä aikaa kammottavalta ja kiinnostavalta. Romaanin alkupuoli oli kuitenkin hieman tylsää luettavaa, koska Lena on niin kiltti tyttö ja tottunut tekemään kuten hänelle on aina opetettu. Kuulleessaan Alexilta toisenlaisesta elämästä Lena alkaa kuitenkin pikkuhiljaa kyseenalaistaa asioita, joita hän on koko ikänsä pitänyt itsestäänselvyyksinä. Hän on koko elämänsä tärkeimmän ratkaisun edessä, kun hänen tulee päättää, ketä uskoa ja mitä hän loppuelämältään haluaa. 

Annan romaanille kaksi ja puoli tähteä viidestä. Pitkä miinus tulee siitä, että kestää pitkään ennen kuin romaani alkaa käydä jännittäväksi, mutta lopuksi kuitenkin tapahtuu paljon lyhyessä ajassa ja loppuratkaisu yllättää. Romaanin lukeminen saa myös ajattelemaan, onko elämä ilman rakkautta lainkaan elämisen arvoista.

Naiskolmikon koitos pahan ruumiillistumaa vastaan

Kostajattaret (Platinum, 2009) on brittiläisen Jo Reesen ensimmäinen sooloprojekti kirjailijana. Kirjan sisäkannessa lupaillaan romaanin olevan sopivaa rantalukemista, joten ajattelin sen sopivan viihdyttäväksi ja kepeäksi lomalukemiseksi.

Romaanissa on kolme naispäähenkilöä. Frankie Willis on Puškin-nimisellä loistoaluksella työskentelevä nuori nainen, joka ihastuu komeaan pomoonsa ja jahdin omistajaan Aleksei Rodokoviin. Toinen päähenkilö on Peaches Gold, Los Angelesista käsin omaa seuralaispalvelua pyörittävä maksullinen nainen. Kolmas nainen on Emma Harvey, viisikymppinen englantilainen aristokraatti, joka on tunnettu näky sikäläisissä seurapiireissä.

Romaanin alku on keskinkertaista luettavaa, jossa lukija pääsee tutustumaan kolmeen naispäähenkilöön. Heidän elämänsä näyttävät oleva mallillaan ja jokainen pääsee osaltaan nauttimaan luksuselämästä ja kaikista kyseiseen elämäntyyliin kuuluvista iloista. Juonen edetessä naisten elämät kuitenkin muuttuvat radikaalisti ja selviää, että kaiken takana on sama venäläinen bisnesmies, häikäilemätön Juri Hordinski. Tämä miljardööri on tottunut saamaan kaiken haluamansa välittämättä siitä, ketkä kaikki matkalla jäävät jalkoihin. 

Tässä vaiheessa Frankie, Emma ja Peaches tutustuvat toisiinsa ja päättävät yhdessä kostaa Hordinskille tämän tekemistä julmuuksista. Seuraa monivaiheinen suunnitelma ja ajojahti, joka ei kuitenkaan suju aivan aiotulla tavalla. Poikkiteloin asettuminen yhtä maailman vaikutusvaltaisimpaa miestä vastaan ei ole helppo tai ruusuinen tie ja sen saa kokea myös kirjan naiskolmikko. Kun romaanissa alkaa kunnolla tapahtua, kirjaa ei malttaisi laskea pois käsistään, joten lomaillat venyivätkin Kostajattarien parissa aika pitkiksi.

Annan romaanille neljä tähteä viidestä. Alussa kuvaus naisten elämästä vaikuttaa liian ruusuiselta ja epätodelliselta, mutta juonen edetessä tarina muuttuu oikein viihdyttäväksi ja koukuttavaksi.

   

  

Peliä elämästä ja kuolemasta

Kävin muutama päivä sitten elokuvissa katsomassa Nälkäpelin (The Hunger Games, 2012). Etukäteen olin kuullut elokuvasta kehuja, joten odotukseni olivat jokseenkin korkealla. 

Elokuva sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa Pohjois-Amerikka on jaettu 12 vyöhykkeeseen. Elämää varjostaa historiassa käyty kapina, jonka vuoksi jokaisen vyöhykkeen täytyy vuosittain uhrata nuori tyttö ja poika Nälkäpeli-nimiseen kilpailuun elämästä ja kuolemasta. Pelin idea on kisata tosi-tv-kilpailussa niin kauan, kunnes ainoastaan yksi nuori on selviytynyt koitoksesta elävänä ja voittajana. 

Elokuvan alussa seurataan 12. vyöhykkeen valintoja, joissa Katniss Everdeen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi pelastaakseen nuoren sisarensa kilpailulta. Pikaisten jäähyväisten jälkeen Katniss ja vyöhykkeen toinen kilpailija Peeta Mellark lähetetään valmistautumaan armottomaan kisaan. Eloonjäämismahdollisuus koko elämänsä kisaa varten valmistautuneita tappokoneita vastaan on häviävän pieni. Vaikka ennakkoasetelmat ovat Katnissia vastaan, hän päättää yrittää parhaansa päästäkseen takaisin perheensä luokse elävänä. 

Nälkäpelin tarina on väkisinkin surullinen ja maailma kaikessa raadollisuudessaan melko ahdistava. Elokuvaa ei suositella alle 12-vuotiaille. Katsominen ei kuitenkaan ollut helppoa myöskään aikuiselle, vaan itku meinasi tulla elokuvan katselun aikana pariinkiin otteeseen. Elokuva keskittyy pitkälti päähenkilön eloonjäämiskamppailuun julmassa kilpailussa. Katsojan sympatiat ovat hänen puolellaan. Vihastusta herättävät paitsi muut kilpailijat myös kisaa manipuloiva ohjaustiimi, joka osaltaan pyrkii vaikuttamaan taiston kulkuun ja lopputulokseen. Tämä saa katselijan pohtimaan tosi-tv-ilmiötä ja sen takana olevia taustavaikuttajia, jotka ovat yleisöltä piilossa. 

Suosittelen kovasti elokuvan katsomista. Varmaa on, ettei se jätä ketään kylmäksi, vaan herättää ajattelemaan ja keskustelemaan käsittelemistään aiheista. Nälkäpeli perustuu yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin kirjoittamaan kolmiosaiseen kirjasarjaan. Elokuva pohjautuu trilogian samannimiseen ensimmäiseen osaan. Mikäli elokuvan tarina kiinnostaa etkä jaksa odottaa seuraavan elokuvan ilmestymistä, lisää on siis luettavissa. Itse en ole vielä kyseisiin kirjoihin törmännyt, mutta voisin hyvin jossain vaiheessa kuvitella tutustuvani myös niihin. 

Elokuvalle annan neljä tähteä viidestä. Elokuva on katsomisen arvoinen ja puhutteleva, mutta omaan henkilökohtaiseen makuuni hieman liian synkkä. Myös maailman taustoittaminen jää elokuvan osalta pintapuoliseksi. 

Naisten taisto kaason paikasta

Viikonloppuna tuli katsottua elokuva Morsiusneidot (Bridesmaids, 2011). Odotin elokuvan viihdyttävän enemmän tai vähemmän aivot narikkaan -tyylillä ja juuri tätä sainkin.

Elokuva kertoo kahden naisen, Annien ja Lillianin, ystävyydestä. Naiset ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta asti, joten kun Lillian kertoo kihlautuneensa, hän luonnollisesti valitsee parhaan ystävänsä kaasokseen. Kaksikon väliin kuitenkin kiilaa morsiamen uusi tuttavuus Helen, joka yrittää viedä Annien paikan morsiamen luottonaisena. Annie ei kuitenkaan luovu asemastaan hevillä, joten seurauksena on naisten välinen kiihkeä kilpajuoksu, joka yltää huvittavan naurettaviin käänteisiin asti. 

Koska elokuva kertoo etupäässä hääjärjestelyistä, odotin etukäteen katsovani lähinnä romanttista komediaa. Elokuvan edetessä kuitenkin kävi selväksi, että kyseessä on pikemminkin kresikomedia ja naisille suunnattu versio Kauhea kankkunen -elokuvista. Elokuva ei yltänyt esikuvansa tasolle, mutta jaksoi silti viihdyttää loppuun asti. Ja jotain kertoo myös se, että avomiehenikin piti elokuvasta, joten pelkästään naisten silmille sopivaksi elokuva ei rajoitu.  Kaiken kaikkiaan elokuva on onnistunut komediapätkä, joka jaksaa kiinnostaa yhden katselukerran oikein hyvin, muttei ehkä enää toista kertaa. 

Morsiusneidot-elokuvalle annan kolme tähteä viidestä.