Oli aikakin

Kävimme ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa sekä komedian että draaman aineksia sisältävän brittileffan Oli aikakin (About Time, 2013), jonka harteille olin itse kasannut hieman liikaa ennakko-odotuksia. Suuret toiveet liittyivät ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin aiempiin elokuviin, sillä mies on ollut mukana tekemässä joitain hyvin menestyneitä romanttisia komedioita, joihin lukeutuvat myös omat all time -suosikkileffani Rakkautta vain (Love Actually, 2003) sekä Notting Hill (1999). Näiden romanttisten elokuvien nykyklassikoiden tasolle Curtisin uusin ei omalla kohdallani ainakaan vielä yllä (ajan kanssa kenties), mutta se on silti oikein tervetullut ja virkistävä lisä uusien romanttisten elokuvien vuosi vuodelta harveneviin joukkoihin.

Elokuvan päähenkilö on ujo nuori mies Tim (Domhnall Gleeson), jonka elämä mullistuu 21-vuotiaana, kun isä (Bill Nighy) kertoo pojalleen tarkoin varjellun salaisuuden: suvun miehet voivat matkustaa ajassa taaksepäin ja halutessaan muuttaa samalla oman elämänsä kulkua. Tim luulee tietysti isänsä pilailevan, mutta kun hän seuraa miehen ohjeita, hän näkee isäukon puhuvan totta. Salaisuuden paljastuttua Timin päässä muotoutuu suunnitelma. Tähän asti hänellä ei ole ollut minkäänlaista onnea naisrintamalla, joten hän aikoo hyödyntää lahjaansa hankkiakseen itselleen tyttöystävän. 

Tim ihastuu siskonsa kauniiseen ystävään Charlotteen (Margot Robbie), mutta huomaa ikäväkseen, että vaikka hän voi matkustaa menneisyyteen, kaikki ei silti välttämättä suju hänen toivomallaan tavalla. Mies päättää aloittaa uuden elämän ja muuttaa Lontooseen, missä hän päätyy ravintolassa samaan pöytään Maryn (Rachel McAdams) kanssa. Tim ihastuu jälleen päätä pahkaa, mutta kun hänen uusi kämppäkaverinsa tarvitsee apua, mies palaa menneisyyteen ja muuttaa tahtomattaan samaisen illan kulkua niin, ettei hän tapaakaan Marya. Tim yrittää epätoivoisesti löytää uudelleen unelmiensa naisen ja hurmata hänet, mutta miten tämä onnistuu, kun Mary ei edes tiedä Timin olemassaolosta?  

Koetan aina katsoa vähänkään mielenkiintoisilta vaikuttavat romanttiset komediat ja viime vuosina mieleeni on hiipinyt epäusko: eikö todellakaan enää osata tehdä iki-ihania romanttisia komedioita, jotka kestäisivät useammankin katselukerran ja nostattaisivat katselijassa edes jonkinlaisia tunteita? Oli aikakin onnistuu ainakin jälkimmäisessä. Leffateatterin hämärässä silmänurkkani taisi hieman kostua liikutuksesta ja ääneen sain nauraa useamman kerran, enkä muuten ollut ainoa. Aika puolestaan kertoo, päädynkö katsomaan elokuvan uudestaan, mutta ollenkaan mahdottomana en tätä vaihtoehtoa pitäisi, päinvastoin jopa todennäköisenä.

Kaiken kaikkiaan Oli aikakin on miellyttävä elokuva, hauska ja sopivan erilainen täyttäessään kuitenkin ne odotukset, joita useimmat kohdistavat romanttisiin komedioihin. Leffa naurattaa, mutta siinä on myös vakavuutta, joka korostuu elokuvan loppua kohti. Jälkikäteen elokuva on pohdituttanut minua jonkin verran, sillä elokuvateatterista ulos astellessani jotain tuntui jääneen hampaankoloon. Lopulta tajusin, että elokuva on omaan makuuni hieman arkisen näköistä katsottavaa, se ei luota ulkoisiin avuihin. Aluksi hämäydyin tästä seikasta liikaa, mutta kokonaisuudessaan elokuva jää vahvasti plussan puolelle.

Elokuva maistuu oikealta elämältä (aikamatkailua lukuun ottamatta) ja se lienee hyvä asia. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen annan elokuvalle tähtiä poikkeuksellisen määrän eli 4-/5. Ei muuta kuin parempi puolisko tai ystävä mukaan ja elokuviin - tai dvd:tä odottamaan :)