Oli aikakin

Kävimme ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa sekä komedian että draaman aineksia sisältävän brittileffan Oli aikakin (About Time, 2013), jonka harteille olin itse kasannut hieman liikaa ennakko-odotuksia. Suuret toiveet liittyivät ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin aiempiin elokuviin, sillä mies on ollut mukana tekemässä joitain hyvin menestyneitä romanttisia komedioita, joihin lukeutuvat myös omat all time -suosikkileffani Rakkautta vain (Love Actually, 2003) sekä Notting Hill (1999). Näiden romanttisten elokuvien nykyklassikoiden tasolle Curtisin uusin ei omalla kohdallani ainakaan vielä yllä (ajan kanssa kenties), mutta se on silti oikein tervetullut ja virkistävä lisä uusien romanttisten elokuvien vuosi vuodelta harveneviin joukkoihin.

Elokuvan päähenkilö on ujo nuori mies Tim (Domhnall Gleeson), jonka elämä mullistuu 21-vuotiaana, kun isä (Bill Nighy) kertoo pojalleen tarkoin varjellun salaisuuden: suvun miehet voivat matkustaa ajassa taaksepäin ja halutessaan muuttaa samalla oman elämänsä kulkua. Tim luulee tietysti isänsä pilailevan, mutta kun hän seuraa miehen ohjeita, hän näkee isäukon puhuvan totta. Salaisuuden paljastuttua Timin päässä muotoutuu suunnitelma. Tähän asti hänellä ei ole ollut minkäänlaista onnea naisrintamalla, joten hän aikoo hyödyntää lahjaansa hankkiakseen itselleen tyttöystävän. 

Tim ihastuu siskonsa kauniiseen ystävään Charlotteen (Margot Robbie), mutta huomaa ikäväkseen, että vaikka hän voi matkustaa menneisyyteen, kaikki ei silti välttämättä suju hänen toivomallaan tavalla. Mies päättää aloittaa uuden elämän ja muuttaa Lontooseen, missä hän päätyy ravintolassa samaan pöytään Maryn (Rachel McAdams) kanssa. Tim ihastuu jälleen päätä pahkaa, mutta kun hänen uusi kämppäkaverinsa tarvitsee apua, mies palaa menneisyyteen ja muuttaa tahtomattaan samaisen illan kulkua niin, ettei hän tapaakaan Marya. Tim yrittää epätoivoisesti löytää uudelleen unelmiensa naisen ja hurmata hänet, mutta miten tämä onnistuu, kun Mary ei edes tiedä Timin olemassaolosta?  

Koetan aina katsoa vähänkään mielenkiintoisilta vaikuttavat romanttiset komediat ja viime vuosina mieleeni on hiipinyt epäusko: eikö todellakaan enää osata tehdä iki-ihania romanttisia komedioita, jotka kestäisivät useammankin katselukerran ja nostattaisivat katselijassa edes jonkinlaisia tunteita? Oli aikakin onnistuu ainakin jälkimmäisessä. Leffateatterin hämärässä silmänurkkani taisi hieman kostua liikutuksesta ja ääneen sain nauraa useamman kerran, enkä muuten ollut ainoa. Aika puolestaan kertoo, päädynkö katsomaan elokuvan uudestaan, mutta ollenkaan mahdottomana en tätä vaihtoehtoa pitäisi, päinvastoin jopa todennäköisenä.

Kaiken kaikkiaan Oli aikakin on miellyttävä elokuva, hauska ja sopivan erilainen täyttäessään kuitenkin ne odotukset, joita useimmat kohdistavat romanttisiin komedioihin. Leffa naurattaa, mutta siinä on myös vakavuutta, joka korostuu elokuvan loppua kohti. Jälkikäteen elokuva on pohdituttanut minua jonkin verran, sillä elokuvateatterista ulos astellessani jotain tuntui jääneen hampaankoloon. Lopulta tajusin, että elokuva on omaan makuuni hieman arkisen näköistä katsottavaa, se ei luota ulkoisiin avuihin. Aluksi hämäydyin tästä seikasta liikaa, mutta kokonaisuudessaan elokuva jää vahvasti plussan puolelle.

Elokuva maistuu oikealta elämältä (aikamatkailua lukuun ottamatta) ja se lienee hyvä asia. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen annan elokuvalle tähtiä poikkeuksellisen määrän eli 4-/5. Ei muuta kuin parempi puolisko tai ystävä mukaan ja elokuviin - tai dvd:tä odottamaan :)   

 

Side Effects

Pimeän syysillan leffaksi valikoitui monivaiheisen esiraadin kautta tuore draamatrilleri Side Effects (2013), joka yllättäen paljastuikin kenties jopa parhaimmaksi tämä vuona katsomakseni elokuvaksi! Leffan alussa Emilyn (Rooney Mara) vuosien odotus päättyy, kun hänen aviomiehensä Martin (Channing Tatum) vapautuu vankilasta. Nuoren vaimon luulisi olevan onnellinen, mutta sen sijaan hän yrittää tehdä itsemurhan. 

Itsemurhayrityksen jälkeen Emilya alkaa hoitaa psykiatri Jonathan Banks (Jude Law). Kun lääkehoito ei tunnu Emilyn tapauksessa auttavan, Banks saa apua Emilyn edelliseltä psykiatrilta Victoria Siebertilta (Catherine Zeta-Jones). Siebert ehdottaa, että Emily alkaisi käyttää uutta lääkettä Ablixaa, jota ollaan vasta testaamassa. Banks on aluksi vastahakoinen, mutta lopulta hän päätyy tekemään yhteistyötä lääkefirman kanssa ja Emilysta tulee yksi lääkkeen testaajista. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes Emily alkaa saada vakavia sivuoireita.   

Elokuva alkaa mielenkiintoisena draamana ja näyttäytyy katsojalle etupäässä kritiikkinä rahanhimoisia lääkeyhtiöitä ja heidän edustajia kohtaan. Lääkärit värväävät sairaita potilaitaan koekaniineiksi, mutta kuka joutuu vastuuseen, kun eteen tulee odottamattomia ongelmia? Leffan alkupuolella tapahtuu kuitenkin dramaattinen käänne, joka muuttaa koko elokuvan suunnan. Tämä on mahdollinen vaaranpaikka, mutta mahalaskun sijaan leffa kohoaakin entistä korkeammalle tasolle.

Heti en olisi arvannut, että juuri tässä elokuvassa Jude Law nousee taustalta tähdeksi ja pääsee ratkomaan visaista mysteeriä kuin Sherlock Holmes konsanaan. Juuri tässä taitaakin piillä leffan salaisuus: Side Effects on loistavalla tavalla yllätyksellinen. Se tekee sen mitä lupaa, mutta samalla tarjoaa katsojalle myös hieman enemmän kuin mitä takakansiteksti antaa odottaa. Elokuvan juoni on älykäs ja kaikkea muuta kuin tylsä. Myös näyttelijät suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Täysiltä pisteiltä leffan pudottaa ainoastaan tapani, sillä toivon aina törmääväni vielä täydellisempään tapaukseen. Leffa saa kuitenkin loisteliaat neljä ja puoli tähteä viidestä. Tätä ei kannata jättää väliin! :)    

Jodi Picoult: Sisareni puolesta

Ehdin kirjastoreissuillani hypistellä Jodi Picoultin romaania Sisareni puolesta (My Sister's Keeper, 2004) lukuisia kertoja ennen kuin lopulta päätin lukea tämän mielenkiintoiselta kuulostavan kirjan. Romaanin päähenkilö on 13-vuotias Anna Fitzgerald, jonka elämä on alkanut koeputkessa. Annan isosisko Kate sairastaa hengenvaarallista leukemiaa, minkä vuoksi tyttöjen vanhemmat Sara ja Brian ovat halunneet lapsen, joka on geneettisesti yhteensopiva siskonsa kanssa. 

Lopulta Anna kyllästyy jatkuviin luovutuksiin, jotka eivät ole jääneet pelkkään vereen, ja haastaa vanhempansa oikeuteen saadakseen lääketieteellisen itsemääräämisoikeuden, ettei hänen tarvitsisi luovuttaa munuaista siskolleen, kuten hänen vanhempansa haluavat. Tilannetta ei helpota yhtään, että käytännössä Anna tuomitsee siskonsa kuolemaan, kun hän kieltäytyy luovuttamasta tälle munuaistaan.

Romaanin luvut on nimetty tärkeimpien henkilöhahmojen mukaan, jotka vuorotellen kertovat oman näkökulmansa tapahtumien kulkuun. Koko romaani on kirjoitettu minämuodossa siitä huolimatta, että kertojat vaihtuvat. Saattaa kuulostaa vaivalloiselta, mutta ratkaisu toimii hyvin, kunhan ei lopeta lukemista kesken luvun ja unohda, kenen luvusta olikaan kyse. Voi olla, ettei kovin moni jaksaisi lukea montaa sataa sivua angstisen teini-ikäisen mielenliikkeistä. Niin tai näin, kertojavaihdokset tuovat romaaniin syvyyttä ja auttavat hahmottamaan vaikeaa tilannetta eri henkilöhahmojen kannalta. 

Kirjan alkuasetelma on raastava, mutta samalla kutkuttava. Miten nuoren tytön elämä muuttuu, kun omasta äidistä tulee vastapuolen asianajaja, jonka kanssa ei kotona saisi keskustella asiasta, joka uhkaa pahimmillaan hajottaa koko perheen? Mitä ajattelee kuolemansairas isosisko, kun Anna kieltäytyy luovuttamasta munuaistaan? Kumman lapsen puolelle vanhemmat kallistuvat? Mitä he tekevät, kun on aika valita, kumman lapsen terveys ja hyvinvointi asetetaan etusijalle?     

Aiheensa puolesta romaani on sen verran erikoinen, etten itse voinut enää lopulta kirjaa ohittaa. On kiinnostavaa lukea ja seurata, miten mutkikas tilanne etenee ja miten perhe selviytyy kriisistä. Sisareni puolesta on lukemisen arvoinen romaani, sitä ei voi kieltää. Itseäni jäi harmittamaan romaanin loppuratkaisu, joka oli yllättävä, mutta samalla jonkinasteinen pettymys. Lopetus pisti kyllä pohtimaan elämän yllätyksellisyyttä ja toisaalta on ihan hyvä, ettei romaanin loppu ole tavanomainen ja odotuksenmukainen. Mikäli kiinnostuit, ei kun lukemaan ja itse päättämään, mitä mieltä olet kirjasta! Tähtiä annan romaanille kolme viidestä.   

The Great Gatsby

Tällä kertaa esittelyssä on elokuva The Great Gatsby (2013), joka on ohjaaja Baz Luhrmannin versio yhdysvaltalaisen kirjailijan F. Scott Fitzgeraldin samannimisestä romaanista. Elokuva sijoittuu 1920-luvun New Yorkin seurapiireihin ja maailmaan, jossa alkoholi virtaa ja jazz-musiikki raikaa.

Elokuva on kerrottu päähenkilö Jay Gatsbyn (Leonardo DiCaprio) naapurin, Nick Carrawayn (Tobey Maguire) näkökulmasta. Gatsby on salaperäinen uusrikas, joka järjestää kartanossaan valtavia juhlia, mutta josta kukaan ei oikeastaan tiedä juuri mitään. Nick saa harvinaislaatuisen kutsun Gatsbyn juhliin, missä isäntä tavoistaan poiketen esittäytyy uudelle naapurilleen ja vähitellen Nick ja Gatsby ystävystyvät.

Nick ei itse kuulu yläluokkaan, mutta hänen serkkunsa Daisy (Carey Mulligan) on naimissa rikkaan Tom Buchananin (Joel Edgerton) kanssa. Erään kerran Gatsby pyytää Nickiltä palvelusta: hän haluaisi tavata Daisyn. Nick kutsuu Daisyn luokseen teelle, jonne hän on naisen tietämättä pyytänyt myös Gatsbyn. Kyse ei kuitenkaan ole Daisyn ja Gatsbyn ensitapaamisesta, vaan jälleennäkemisestä, sillä kaksikolla on takanaan yhteinen menneisyys. Mehevän kolmiodraaman ainekset ovat valmiit, joskin tässä ihmissuhdesopassa on mukana enemmänkin osallisia, koska myös Daisyn aviomiehellä on liiton ulkopuolisia vinkeitä.

 

The Great Gatsby on monessa mielessä onnistunut leffa. Se on hyvin visuaalinen elokuva, joka muistuttaa kovasti Moulin Rougea, joka on yksi lempielokuvistani ja myöskin Luhrmannin ohjaama. Olen lukenut Fitzgeraldin romaanin, johon elokuva perustuu ja mielestäni yksi elokuvan suurimmista ansioista on, että se teki minuun suuremman vaikutuksen kuin kirja. Tämä on yllättävää etenkin, koska kyseessä on yksi amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoista. Elokuva on ihanan värikäs ja täynnä elämää. Kyseessä on kuitenkin paitsi visuaalisesti näyttävä elokuva, myös kiinnostava draama. Leffa saa minulta tähtiä neljä viidestä. Suosittelen ainakin Moulin Rouge -faneille :)