Missä olet, Bernadette?

Eräällä keväisellä kirjastoreissulla törmäsin hauskan näköiseen kirjaan nimeltä Missä olet, Bernadette? (2013, Where'd You Go, Bernadette?). Kyseessä on entisen tv-käsikirjoittajan, yhdysvaltalaisen Maria Semplen toinen romaani. Teos on saanut paljon hyvää huomiota ja arvosteluja medioissa, minkä lisäksi se oli Women's Prize for Fiction 2013 -palkintoehdokkaana. Eikä ihme, sillä romaani on piristävällä tavalla uniikki, erilainen kuin mikään muu pitkään aikaan lukemani. 

Tarina alkaa Seattlesta. Teini-ikäisen Been äiti Bernadette on kadonnut jäljettömiin juuri ennen joulua ja perheen yhteistä Etelämantereen-matkaa. Bee (oikealta nimeltään Balakrishna) aikoo selvittää, mitä hänen äidilleen on tapahtunut. Apunaan hänellä on valtava määrä erilaisia dokumentteja, lähinnä erinäisten henkilöiden välillä käytyä kirjeenvaihtoa, sähköpostiviestejä ja raportteja. Viestien avulla hän koettaa saada selvyyden äitinsä viimeisistä liikkeistä ja mahdollisista syistä äidin katoamiseen. 

Bee ihailee äitiään ja heillä on ollut läheinen suhde. Perheen isä Elgin on suuremman luokan Microsoft-guru, joka viettää enimmän aikansa töissä. Been kokoamien viestien kautta Bernadettesta hahmottuu kuva ihmisestä, joka on valmis menemään äärimmäisyyksiin välttääkseen muita ihmisiä. Nuorena Bernadette on ollut lupaava ja palkittu arkkitehti, joka on kuitenkin äkillisesti kadonnut julkisuudesta ja alalta vuosia sitten. Arkkitehtipiireissä Bernadette on jonkin sortin legenda, jonka ura on päättynyt huipulle eikä kukaan ole kuullut hänestä sen koommin. 

Bernadette on ollut Been koulutovereiden äitien silmätikku, sillä hän ja Elgin eivät ole muiden vanhempien mielestä osallistuneet tarpeeksi tyttären yksityiskoulun asioihin. Bernadette pitää muita äitejä ärsyttävinä "hyttysinä" ja ennen katoamistaan hän on ottanut yhteen päähyttysen kanssa, mistä on seurannut pieni skandaali. Pala palalta lukijalle ja Beelle selviää, mitä Bernadetten ja lähipiirin elämässä on viime aikoina tapahtunut. Mutta missä Bernadette oikein on? Onko hän taas kerran paennut vastoinkäymistä, tällä kertaa lopullisesti?  

Missä olet, Bernadette? poikkeaa ilahduttavalla tavalla valtavirrasta. Se on viihdyttävää luettavaa, vaikka aihe on vakava - juuri sopiva yhdistelmä mielenkiintoiselle romaanille siis. Bernadetten hahmo on kiinnostavan ristiriitainen ja lukija saa hänestä tietoa ripotellen, erilaisia mielipiteitä eri ihmisiltä. Teoksen loppuun mennessä kokonaiskuva on kuitenkin ihmeen selkeä, mikä kertoo romaanin rakenteen toimivuudesta. Tätä kirjaa lukiessa en nauranut ääneen, mutta odotin kyllä aina hetkeä, jolloin pääsisin taas lukemaan. Kirja on hauska, tapahtumat ja yksityiskohdat tavallisuudesta poikkeavia (kuinka moni suunnittelee perhelomaa Etelämantereelle?) ja henkilöt kiehtovia. Suosittelen romaania, jos kaipaat jotain hassua ja hieman erikoisempaa luettavaa. Itse en ainakaan ollut aiemmin lukenut mitään vastaavaa. Annan teokselle tähtiä neljä viidestä.

Talvinen tarina

Lomaviikon kunniaksi käväisin elokuvissa katsomassa romanttisen fantasialeffan Talvinen tarina (Winter's Tale, 2014). Etukäteen olin nähnyt vain elokuvan tunnelmallisen julisteen eikä katselukokemukseen tästä syystä liittynyt ennakko-odotuksia. Hieman yllätyin elokuvan miespääroolin näyttelijän vuoksi, sillä mielestäni Colin Farrell ei ole ilmeinen valinta romanttisen sankarin rooliin. Oma ennakkoluuloni osoittautui kuitenkin elokuvan aikana turhaksi, koska Farrell suoriutui herkästä roolista mallikkaasti.

Tarina alkaa 1800-luvun lopun New Yorkista. Tuoreilta vanhemmilta evätään maahanpääsy miehen tuberkuloosin vuoksi, eikä parin anneta jättää edes pientä lastaan uuteen maahan paremman tulevaisuuden toivossa. Laivalla vanhemmat laskevat vauvansa laivan pienoismallissa meren aalloille. 

Peter Lake (Colin Farrell) kasvaa vauvasta aikuiseksi mieheksi, joka elättää itsensä varastelemalla. Peter on toiminut demoni ja rikollispomo Pearly Soamesin (Russell Crowe) suojeluksessa, kunnes miesten sukset ovat menneet ristiin. Pearly on miehineen nappaamassa Peterin, kun jälkimmäisen pelastaa valkoisen hevosen muodon ottanut suojelusenkeli.

Samainen hevonen johdattaa Peterin talolle, jonka asukkaat ovat juuri lähdössä matkoille. Peter päättää hyödyntää tilaisuuden ja tunkeutuu asuntoon varkaus mielessään. Murtopuuhat keskeytyvät yllättäen pianonsoittoon. Talon sairas tytär Beverly Penn (Jessica Brown Findlay) on jäänyt kotinaiseksi, muttei säikähdä turhasta, vaan pyytää murtovarasta jäämään teelle. Tästä alkaa tunteikas ihmissuhde.

 
Talvinen tarina yhdistelee sopivassa suhteessa romantiikkaa ja fantasiaa. Elokuvan keskiössä on fantasialle tyypillinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Tarina on kaunis ja romanttinen, muttei kuitenkaan loppujen lopuksi siirappinen. Se ei myöskään noudata kaikkein perinteisimpiä ja kuluneimpia romanttisen tarinan kaavoja, vaan onnistui yllättämään ainakin minut loppuratkaisullaan.

Elokuva perustuu Mark Helprinin vuonna 1983 julkaistuun romaaniin, joka on saavuttanut menestystä. Elokuvaversio ei ole saanut alkuperäisteoksen kaltaista positiivista vastaanottoa, mutta ainakin minunlaiseeni kirjan lukemattomaan leffakatselijaan elokuva upposi oikein hyvin. Tulevaisuudessa voisi toki harkita myös romaanin lukemista. Elokuvalle annan tähtiä kolme ja puoli viidestä, pidin siitä enemmän kuin useista saman lajityypin edustajista. 

Mia Vänskä: Musta kuu

Yleensä kauhu ei kuulu lukurepertuaariini, mutta Mia Vänskän Musta kuu (2012) on yksi graduni kohdeteoksista, joten siihen tuli tartuttua tästä syystä. Olin etukäteen odottanut kirjan lukemista lähinnä kiinnostavan takakansitekstin ja tyylikkään kannen perusteella. Romaani oli tarinaltaan yllätyksellinen ja muodoltaan mielenkiintoinen. En tunne kauhugenreä hyvin, mutta uskoisin, ettei teos edusta aivan perinteistä kauhua, vaan on ainakin omaan makuuni sopivan erikoinen. 

Tarinan keskiössä on kotiäiti Annukka, joka matkustaa yksin lomailemaan syrjäiseen pieneen mökkikylään Keski-Suomeen. Naapurimökeissä on vieraina vastarakastunut vanhempi pariskunta Ursula ja Reino, Juhani pienen Iida-tyttärensä kanssa sekä lööpeissä ryvettynyt nelihenkinen bändi ja heidän mukanaan saapunut nuori Aurora. Lomakylän leppoisa tunnelma muuttuu päivien kuluessa yhä salaperäisemmäksi. Ihmetystä aiheuttaa viimeistään se, kun yksi mökeistä on sotkettu ja asukkaat ovat kadonneet. Mökkeilijät eivät kuitenkaan selviä näin vähällä, vaan tämä on vasta alkua.

Romaani imaisee lukijan mukaansa heti prologista lähtien. Prologi paljastaa osittain, miten tarina päättyy ja tämän jälkeen aletaan keriä tapahtumia auki kronologisesti. Tämä ei kuitenkaan pilaa lukuintoa, sillä vaikka lopputulemasta on jotain jo tiedossa, siihen johtaneita tapahtumia on lähes mahdoton arvata etukäteen. Pidinkin kovasti siitä, että tarina on ennalta-arvaamaton ja omaperäinen. Romaanin tunnelma tihenee ja tahti kiihtyy loppua kohti, eikä kirjaa malta säästellä kovin pitkään. Tarina on kovin jännittävä, muttei liian pelottava, mikä sopii juuri omaan makuuni.

Tarinaa kertoo ulkopuolinen kertoja eri henkilöiden näkökulmista, mikä on mielestäni kokonaisuuden kannalta onnistunut ratkaisu. Tarinan edetessä kerronnan painotukset myös vaihtuvat, romaanin alussa ja lopussa keskitytään eri henkilöiden näkökulmiin. Aluksi hieman vierastin usein kesken luvunkin tapahtuvia näkökulmavaihdoksia, mutta loppujen lopuksi tämä on hyvä päätös. 

Musta kuu on Vänskän toinen romaani ja tämän lukukokemuksen jälkeen täytynee jossain vaiheessa lukea myös esikoisteos Saattaja (2011). Atena Kustannuksen sivuilla kirjailijan kerrotaan edustavan harvinaista naiskauhua ja etukäteen mietin, mitähän tällä oikein tarkoitetaan. Teoksen luettuani pidän määritelmää osuvana, tosin uskon myös, että kirja on kiinnostavaa luettavaa sekä nais- että mieslukijoille. Naisnäkökulma korostuu kuitenkin monessa kohtaa romaanin varrella ja se tulee ilmi mm. vanhoissa myyteissä, jotka liittyvät tarinan miljööseen ja keskeiseen mysteeriin. 

Annan romaanille tähtiä neljä viidestä, vaikka puolikas lisääkään ei olisi mahdottomuus. Jos kauhu tai jännitys innostavat, niin Musta kuu kannattaa ehdottomasti lisätä omalle lukulistalle. Tai jos haluat ylipäätään lukea laadukasta kotimaista nykykirjallisuutta, siihenkin tarkoitukseen romaani sopii erinomaisesti.   

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Blogini on harmikseni viime viikkoina (tai ehkä paremmin jopa kuukausina) jäänyt gradukiireiden jalkoihin. Toisaalta en uskalla enää edes lupailla muutosta aktiivisemmaksi bloggariksi ennen kuin gradu on toivottavasti joskus loppuvuodesta valmistunut ja sen myötä myös minä. Vuoden vaihtuminen sai aikaan ehkä tähän asti suurimman opintostressin ja epävarmuuden siitä, mitä kaikkia muutoksia alkaneena vuonna on luvassa. Ensin ahdisti hulluna, mutta pikku hiljaa tilalle on hiipinyt hatara sisäinen rauha ja nykyisen elämäntilanteen hyväksyminen: kyllä tästäkin vuodesta varmasti selviän. 

Näihin tunnelmiin sopikin kirjavalinnaksi mitä erinomaisimmin Veera Vaahteran romaani Onnellisesti eksyksissä (2012). Kyseessä on yksi graduni kohdeteoksista (kuinkas muutenkaan, muiden romaanien lukemisesta voin seuraavina kuukausina lähinnä haaveilla). Yllättäen romaani kuitenkin kolahti minuun, minkä uskon johtuvan suurimmaksi osaksi edellisen viikon olotilastani. Osansa on toki myös romaanin mukaansatempaavalla kirjoitustyylillä.

Itse asiaan. Emma on 27-vuotias lähes valmis humanisti, joka on viime vuodet ajelehtinut autuaan huolettomuuden tilassa. Hän päättää tehdä pisteen aiemmalle elämäntyylilleen ja laatii aikuistumissuunnitelman. Vuoden loppuun mennessä hänen on valmistuttava, saatava töitä ja rahaa, etsittävä itselleen oikea koti solukämpän sijaan ja pysyttävä erossa ongelmallisista miehistä.

Graduprojektissa orjapiiskurina toimii paras ystävä Sanni ja apua tulee myös graduohjaaja Miikka Saariselta, vaikka tapaamisissa Emma unohtuu turhan usein ihailemaan nuoren komistuksen ulkonäköä ohjeiden sijaan. Vapaa-ajalla päänvaivaa aiheuttaa Janek, joka on aiheuttanut Emmalle lähinnä pettymyksiä, mutta jolle hän ei tunnu osaavan sanoa ei. Myös Sannin uusi poikaystävä Ilari kummittelee turhan usein Emman mielessä. Miten onnistuu gradunteko rakkauselämän ristipaineissa ja tuleeko ikuisesta opiskelijasta joskus valmis maisteri?

Emman ongelmiin on jossain määrin helppo samastua. Vaikka romaanissa ei tapahdukaan kovin kummallisia juonenkäänteitä, tarina soljuu luontevasti eteenpäin ja Emman polkua kohti tavoitteita ja elämään kuuluvia harha-askelia on mukava seurata. Romaanissa oli pari epäuskottavaa kohtaa, joille jouduin lähinnä pyörittelemään silmiäni ja loppuratkaisu on myös makuuni hieman liian optimistinen. Toisaalta nämä kuuluvat genren konventioihin, joten niistä on turha nurista enempää. Jokin kirjassa kuitenkin viehättää. Minussa se sai aikaan rauhoittavan toivon tunteen: jos Emman kaltainen huithapeli selviää graduvuodestaan näinkin hyvin, niin ei minullakaan ole mitään hätää.

Onnellisesti eksyksissä saa lukijansa hyvälle mielelle ja viihdyttää pienin elein. Jos tunnet itse olevasi hieman hukassa elämäsi kanssa, tämän romaanin lukeminen voi tuoda helpotusta. Asioilla on tapana järjestyä, eikä eksyksissä olemisen tarvitse välttämättä olla paha asia. Silloin voi löytää jotain yllättävää, joka olisi muuten jäänyt kokematta. Tähtiä annan romaanille kolme viidestä.       

Hercule Poirot -elokuvat ja tv-sarja

Kuluvina viikkoina joulu- ja tammikuussa YLE TV1 esittää sunnuntain alkuilloissa viisi Suomessa ennen näkemätöntä Hercule Poirot -elokuvaa. Kyseessä on Agatha Christien kirjoista kuvaruudun puolelle astellut belgialainen mestarisalapoliisi, joka ratkoo visaisia murhamysteerejä kuuluisien harmaiden aivosolujensa avulla. Poirotia on jo vuodesta 1989 näytellyt niin ikään mestarillisesti konkarinäyttelijä David Suchet. Tuolloin Poirot alkoi brittiläisen ITV:n tv-sarjana, mutta vuosien varrella sarjan jaksot ovat pidentyneet täyspitkiksi elokuviksi.

Tänä iltana esitysvuorossa on toiseksi viimeinen Poirot-elokuva, Hercule Poirot: Herkuleen urotyöt (The Labours of Hercules, 2013). Tällä kertaa en voi kertoa elokuvasta etukäteen, koska näen sen muiden tv-katsojien tavoin vasta tänään ensimmäistä kertaa. Olen lukenut joitain Christien Poirot-kirjoista, mutta en teoksia, joihin nyt näytettävät elokuvat perustuvat. Hercule Poirot on hahmona hyvin omalaatuinen ja katsojan kannalta hauska, joten mikäli murhien ratkominen ja arvoitukselliset juonenkäänteet kiinnostavat, illalla kannattaa liittyä Poirotin seuraan kotisohvalla.

Suchet on näytellyt Poirotia 13 tuotantokauden ajan, joten faneille katsottavaa riittää kymmeniä jaksoja ja elokuvia. Sarjaa on saatavilla dvd:llä ja uusimmat tv-elokuvat ovat jonkin aikaa nähtävillä myös YLE Areenassa. Viime viikkoina on jo TV:ssä näytetty elokuvat Norsun muisti, Hercule Poirot: Neljä suurta sekä Hercule Poirot: Kuoleman huvimaja. Olen katsonut mainitut elokuvat, joita voin kaikkia suositella.

Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Christien romaaneita tai Poirotin tarinoita on sovitettu liikkuvaksi kuvaksi. Vuosikymmenten varrella mestarisalapoliisia ovat esittäneet monet eri näyttelijät, mutta minulle juuri Suchet on ainoa oikea Poirot enkä ole muiden esittämiä vanhempia Poiroteja katsellutkaan.  

Poirot-tarinoissa minua viehättää tietysti erikoislaatuinen päähenkilö, johon ei voi olla ihastumatta. Juonet ovat mutkikkaita ja katsomisen aikana tapahtuvan spekuloinninkaan avulla en koskaan osaa oikein päätellä syyllistä tapahtuneisiin murhiin enkä varsinkaan selvittää rikollisten motiiveja. Jokainen tarina antaa uudenlaisen pähkinän purtavaksi. Myös elokuvien maisemat ovat viehättäviä. Tapahtumat sijoittuvat useimmiten hiukan syrjäisiin paikkoihin Britanniassa, vaikka monesti Poirot ratkoo rikoksia myös ulkomailla. Tarinat sijoittuvat 1900-luvun alkupuolelle, joten myös elokuvien puitteet, kulissit ja vaatetus ovat mielenkiintoisia.

Kertaakaan en ole joutunut Poirotin seurassa pettymään, vaikka paljon olen hänestä kertovia tv-sarjan jaksoja ja elokuvia katsellut sekä joitain kirjoja nuorempana lukenut. Christien luoma ja Suchetin tulkitsema Poirot ansaitsee ehdottomasti kokonaisuudessaan tähtiä neljä ja puoli viidestä. Suosittelen kaikille dekkareiden ystäville, oli Poirot sitten entuudestaan tuttu tai ei. 

Rakkautta ennen keskiyötä

Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 2013) päättää ohjaaja Richard Linklaterin elokuvatrilogian, jonka pääosissa nähdään Julie Delpy ja Ethan Hawke. Elokuvasarjan viimeinen osa jatkaa Célinen (Delpy) ja Jessen (Hawke) tarinaa, joka alkoi elokuvassa Rakkautta ennen aamua  (Before Sunrise, 1995) ja jatkui osassa Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004).

Uusimmassa leffassa seurataan hetki pariskunnan elämää Kreikassa, missä ympärillä on pariskunnan kaksostytöt, Jessen aiemmasta liitosta syntynyt poika Hank sekä joukko ystäviä. Kaikesta käy ilmi, että kuluneiden vuosien varrella pari on vakiintunut ja kasvanut yhteen. Ihanaa on nähdä, miten ajan kuluminen näkyy näyttelijöissä eikä kyse ole vain maskeerauksesta ja silmänlumeesta. 

Rakkautta ennen keskiyötä jatkaa muodoltaan ja tyylillisesti edeltävien osien linjaa. Elokuvaa on kuvattu pitkillä yhtäjaksoisilla otoilla, mikä korostaa päänäyttelijöiden lahjakkuutta ja kykyä olla kuvattavana pitkiä pätkiä ilman taukoja. Juonellisesti elokuvassa ei tapahdu paljoa, vaan dialogi ja henkilöt ovat pääosassa. Jesse ja Céline käyvät sekä kahdestaan että ystäviensä kanssa kiinnostavia ja merkittäviä keskusteluita, jotka herättävät myös katsojaa pohtimaan käsiteltyjä aiheita tarkemmin. Koska kyseessä on draama, myöskään kipeiltä aiheilta ja parisuhteen kipupisteiden läpikäymiseltä ei vältytä. Polveilevaa dialogia seuraa kuitenkin mielellään ja elokuvan loppuessa huomasin toivovani, että saisin nähdä vielä lisää. 

Elokuva tuo miellyttävän leffasarjan arvoiseensa päätökseen, vaikka samalla harmittaa, ettei lisää näillä näkymin enää ole tulossa. Vaikka kyseessä on trilogian kolmas osa, elokuvan voi hyvin katsoa myös itsenäisesti. Suosittelen kuitenkin mahdollisuuksien puitteissa katsomaan elokuvat aikajärjestyksessä, että ajallinen jatkumo sekä pääparin suhteen kuvaus ja kehitys pääsevät oikeuksiinsa. Koska sarjan elokuvat ovat ilmestyneet ripotellen pitkän ajan kuluessa, edellisten osien katsomisesta on omalla kohdallani kulunut jo pitkä aika. Halusin kuitenkin katsoa uusimman osan niin innokkaasti, etten malttanut katsoa aiempia osia ensin uudestaan. Jossain vaiheessa voisi siis hyvinkin olla tarvetta pitää Rakkautta ennen -maraton ja katsoa kaikki osat putkeen. 

Koko leffakolmikko lukeutuu omien suosikkielokuvien listalleni. Omalle vuoden 2013 TOP 10 -listalleen leffasarjan viimeisen osan on valinnut myös ohjaaja Quentin Tarantino, näin kertoo Como-lehden numero 8/2013. Muuallakin medioissa leffatrilogia on saanut pääasiassa hyviä tai erinomaisia arvosteluja. Lukijoiden ei siis tällä kertaa tarvitse uskoa pelkästään minuun sanaani siitä, että kyseessä todellakin on katsomisen arvoinen elokuva ;) Tällä kertaa annan elokuvalle tähtiä neljä viidestä, eivätkä myöskään sarjan kaksi muuta osaa jää huonommille arvosanoille.         

Rakkautta vain

Kutsuin muutamia ystäviäni luokseni jouluiseen leffailtaan katsomaan yhtä suosikkileffoistani, joka sopii katseltavaksi erityisesti näin joulun alla. Rakkautta vain (Love Actually, 2003) on romanttinen brittikomedia parhaasta päästä. Elokuva sijoittuu Lontooseen, missä joulun saapumista odottelee sekalainen joukko erilaisia henkilöhahmoja. Leffaan on saatu mukaan lukuisa joukko kuuluisia nimiä kuten Colin Firth, Keira Knightley, Lian Neeson ja Rowan Atkinson.

 
Britannia on saanut uuden pääministerin (Hugh Grant), jonka jokaista tekoa seurataan silmä tarkkana. Valtion päämiehen sisko on kotiäiti Karen (Emma Thompson), jonka aviomies Harry (Alan Rickman) yrittää parittaa alaisensa Sarahin (Laura Linney) komean Karlin (Rodrigo Santoro) kanssa. Omaa avioliittoaan Amorina toimiva Harry ei osaa hoitaa yhtä hyvin.

Elokuvan komediapuolesta huolta pitävät mm. sopimattomasti julkisuudessa käyttäytyvä vanha laulajastara Billy Mack (Bill Nighy), joka yrittää tehdä comebackin. Toinen surkuhupaisa hahmo on Colin (Kris Marshall), jonka iskuyritykset eivät tuota Britanniassa tulosta. Niinpä hän päättää lähteä rapakon taakse etsimään naista.

Vaikka Rakkautta vain on genrensä puolesta leimallisesti naisten elokuva, niin ennen kaikkea se on jouluinen pläjäys sekä huumoria ja komediaa että rakkautta ja suuria tunteita. Oma kulta on ideaali leffaseura, ystävät tai nenäliinat toimivat myös. Tiedän kokemuksesta ja olen kuullut myös muilta, että useampi miehenpuolikaskin on viihtynyt tätä elokuvaa katsoessa ja suostunut katsomaan jopa useampaan kertaan.

Elokuvassa on panostettu musiikkipuoleen, mikä on luonnollinen valinta jo juonenkin kannalta. Billy Mack esittää joulu-coveriaan useampaan otteeseen ja yksi leffan kohokohdista on, kun koulujen yhteisessä joulujuhlassa upeaääninen Joanna (Olivia Olson) esittää kappaleen All I Want For Christmas Is You. Suloinen on myös ihastuksensa hurmatakseen rumpuja paukutteleva Sam (Thomas Sangster). Lasten esitystä katsellessa ja kuunnellessa iho meni taas kerran kananlihalle, vaikka elokuvan olen katsonut ainakin 10 kertaa.

Rakkautta vain on moderni klassikko, joten jos et vielä ole elokuvaan törmännyt, niin nyt on korkea aika korjata tämä vääryys. Ihana hyvän mielen leffa ansaitsee tähtiä neljä ja puoli. Katselukertoja elokuva puolestaan kestää huomattavasti enemmän, joten ei muuta kuin joulutunnelmaan virittäytymään, vaikka leffa olisikin jo entuudestaan tuttu tapaus :)