Lokakuussa blogissani julkaistu kertomukseni Halloween-naamiaiset keräsi ennätysmäärän lukijoita ja poiki myös toiveita uusista kertomuksista, joten tässä nyt tulee toivojille ja muillekin toinen oma kertomukseni. Edellisen tavoin tämäkin on alun perin rustailtu kirjoittamisen kurssille, mutta haluan jakaa sen myös teidän kanssa :)
KOHTELIAS
KOHTAAMINEN
On vielä hämärää ja
minua paleltaa. Paljaat kädet ovat kuivat, rystysistä meinaa vuotaa vertaa.
Ohitse kiitää pyörällään nuori mies laukku olallaan heiluen. Hän ei
selvästikään välitä, että kyseessä on kävelytie. ”Tämä ei ole mikään pyörätie!”
huudan perään. Että suututtaa tuollaiset holtittomat hurjastelijat. Jonain
päivänä joku niistä vielä ajaa pienen lapsen tai vanhuksen päälle ja siinä sitä
sitten ollaan.
Kävelen verkkaisesti
lopun matkaa konditorian ovelle. Perille päästessä ovi ei kuitenkaan aukea. Se
on varmaan jumissa tai sitten voimani ovat kadonneet. Koetan uudestaan,
kolmannenkin kerran, mutta turhaan. Siirryn ikkunaan ja tiirailen käsieni
suojasta sisään. Myymälän puoli on pimeänä, mutta jostain kajastaa valoa.
Päätän tehdä pienen kävelylenkin aukeamista odotellessa.
Olen kävellyt jonkin
aikaa, kunnes en yhtäkkiä enää tunnista alueen rakennuksia. Olen tainnut
ajatuksissani kävellä liian kauas. Missähän minä mahdan olla? Kierrän korttelin
ympäri, mutta katujen nimet kuulostavat ihan oudoilta. Taksi odottaa
liikennevaloissa. Heilutan kättäni, josko kuski minut huomaisi. Ilmeisesti,
koska valojen vaihduttua vihreäksi auto kaartaa samalle puolelle katua kuin
millä minä seison, hidastaa ja ikkuna aukeaa.
”Huomenta. Tarvitseeko
rouva kyytiä?”
”Hyvää huomenta. Kyllä,
olen tainnut vähän eksyä. Voisitteko viedä minut keskustaan?”
Perillä maksan kyydin
helpottuneena ja kiitän kuskia. Koko matkan hän on jutellut mukavia. Minua
vähän nolottaa. En oikein ymmärrä, miten olinkin eksynyt niin kauas. Mutta nyt
olen taas keskustassa ja kahvilakin on jo auennut. Tuoreen pullan tuoksu
ujuttautuu jostain raosta ulos asti. Ulko-ovi on painava, mutta tällä kertaa
kuitenkin avautuu. Kävelen tiskin ääreen ja tutkailen valikoimaa.
”Korvapuusti ja kahvi,
kiitos.”
Essuun ja huiviin
pukeutunut nuori nainen rahastaa ostokseni. Hänellä on kaunis hymy, hieman
ujonpuoleinen.
Menen tarjottimen
kanssa ikkunapöytään ja haen viereisestä pöydästä päivän lehden. Kahvia
hörppiessä lueskelen kaikessa rauhassa uusimpia otsikoita. Yt-neuvotteluita,
Lähi-idässä tulitauko, pieleen mennyt pankkiryöstö. Kyllä maailman meno on
äitynyt ihan mahdottomaksi. Toista oli entisaikaan, kun ihmiset vielä tunsivat
naapurinsa ja samassa työpaikassa työskenneltiin 40 vuotta ilman ainaisia
uhkakuvia irtisanomisista ja lomautuksista.
Siirrän ahdistuneena
lehden syrjään ja päätän sen sijaan keskittyä kanelista tuoksua uhkuvaan
pullaan. Raesokeria lentelee pitkin pöytää, kun haukkaan suupalan vielä
höyryävästä herkusta. Puusti on juuri sopivan mehevä ja päältä aavistuksen
rapea. Parempaa tuskin osaisin tehdä itsekään. Syön pullan loppuun ja katselen
ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Miehiä ja naisia kiiruhtaa töihin toimistoihin,
salkut ja nilkkurit vain heiluvat tasaista tahtia.
Eräs ohikulkija
kiinnittää huomioni. Nainen on pukeutunut mustaan villakangastakkiin ja
päässään hänellä on punainen baskeri. Hän on etäisesti tutunnäköinen. Nainen
taitaa tuntea tuijotukseni, sillä kahvilan ikkunan kohdalla hän kohottaa
katseensa maasta ja huomaa minut. Painan katseeni, ei tarkoitukseni ollut
tuijottaa. Hetken päästä katson, onko nainen jo mennyt. Ikkunassa häntä ei näy.
Hengähdän helpottuneena. Kahvilan oven kello kilahtaa, seuraa kovenevaa
korkojen kopinaa. Nainen kadulta on kävelemässä pöytääni kohti. Hän näyttää
kummastuneelta.
”Äiti, mitä sinä täällä
teet?”
Hetken luulen naisen
puhuvan jollekulle takanani. Kukaan ympärillä ei kuitenkaan näytä reagoivan hänen
kysymykseensä. Hän avaa taas suunsa.
”Äiti, kuulitko sinä?”
Katselen avuttomana
ympärilleni, mutta asiasta ei ole enää epäilystä. Hän puhuu minulle. Näen
naisen katseessa huolta.
”Anteeksi, en tajunnut
teidän puhuvan minulle. Olette tainneet erehtyä henkilöstä.”
Pienen hetken näen
hämmennyksen naisen kasvoilla, mutta pian ilme vaihtuu joksikin, jota en oikein
osaa tulkita. Pettymystä, sitä se varmaan on. Nainen on luullut nähneensä
äitinsä, on luullut minua äidikseen. Mutta minun tyttäreni on tätä naista
paljon nuorempi.
”Te kyllä muistutatte
tytärtäni, teissä on samaa näköä.”
Hymyilen naiselle. Hän
empii tovin, mutta suo minulle lopulta hymynpoikasen. Nainen näyttää olevan
kahden vaiheilla, aivan kuin ei tietäisi lähteäkö vai jäädä.
”Anteeksi, että
vaivasin. Ei ollut tarkoitus järkyttää.”
”Älkää höpsikö, en minä
näin vähästä hätkähdä. Istukaa toki alas, minä olen Elsa.”
”Niin. Tarkoitan,
hauska tavata. Minun nimeni on Katri.”
”Mikä sattuma!
Tyttäreni on samanniminen.”
”Niin.”
Nainen näyttää
vaivaantuneelta, aivan kuin ei tietäisi miten päin olla. En haluaisi aiheuttaa
hänelle mielipahaa. Koetan olla ystävällinen tälle herttaiselle nuorelle
naiselle. Kyllähän jokainen joskus erehtyy, ei siitä tarvitse tehdä mitään isoa
numeroa ja saada toista ahdistumaan turhan päiten.
”Käyttekö te töissä
jossain lähistöllä?” kysyn naiselta.
”Työpaikkani on ihan
lähellä.”
”Sehän mukavaa.
Voisinko tarjota teille jotain, kahvin ja pullan kenties? Korvapuustit ovat
tänä aamuna poikkeuksellisen herkullisia.”
”Mikäs siinä.”
Juomme yhdessä kahvit
ja syömme pullaa, juttelemme niitä näitä. Katri kertoo olevansa töissä
viereisessä tavaratalossa naistenvaateosastolla. Kyselen hänen perheestään.
Hänen miehensä on lentokapteeni ja paljon poissa kotoa. Heillä on myös pieni
Paavo-poika. Katri näyttää kuvaa pojastaan.
”Oi, onpas siinä
reippaan näköinen pieni mies. Selvästi äidin näköä.”
Nostan katseeni
valokuvasta ja huomaan Katrin liikuttuneen lähes kyyneliin.
”Voi kultaseni, onko
kaikki kunnossa?”
Otan pöydältä puhtaan
servietin ja ojennan sen itkuiselle naiselle.
”Ei tässä mitään, kyllä
tämä tästä.”
En voi olla säälimättä
naisparkaa. Hänellä on varmasti raskasta, kun on pieni lapsi ja mies
matkustelee ympäri maailmaa. Muistan ajat, kun oma Katrini oli pieni, miten
vähillä yöunilla silloin piti pärjätä. Itku oli tuolloin herkässä. Ja minulla
sentään oli Onnini tukena. Tämän naisen sen sijaan täytyy pyörittää arkea lähes
yksin miehen ollessa jatkuvasti työmatkoilla.
”Minun pitäisi lähteä
töihin, siellä jo varmasti odotellaan minua.”
Nainen on kuivannut
poskensa, silmät vielä vähän punoittavat.
”Totta kai. Suokaa
anteeksi, että olen pidätellyt teitä.”
”Ei se mitään. Oli
hauska jutella.”
”Niin, oli todellakin
hauska tutustua.”
”Miten sinä pääset
takaisin palvelutaloon, soitanko taksin?”
”Voi, en minä missään
palvelutalossa asu. Pääsen kyllä kävellen kotiin.”
”Ehkä on kuitenkin
parasta, että soitan sen taksin.”
”Jos välttämättä vaaditte.”
Keräämme tavaramme ja
nainen vie tarjottimemme niitä varten olevaan telineeseen. Taksi odottaa jo kahvilan
ulkopuolella. Nainen auttaa minut autoon ja kertoo kuskille osoitteen. Hän
tulee vielä ikkunani luo, varmistaa minun päässeen istumaan mukavasti.
”Kiitos kovasti avusta
ja seurasta.”
”Ei tästä ollut
vaivaa.”
”Minulle voi soittaa,
mikäli pikku-Paavolle tarvitsee joskus hoitajaa.”
”Kiitos tarjouksesta.”
”Näkemiin.”
Kuskin jo kaasutettua
pois paikalta tajuan, etten ole antanut naiselle puhelinnumeroani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti