Halloween-tarina

Viikonloppuna tuli erästä kirjoittamisen kurssia varten rustailtua halloween-aiheinen kertomus, tässäpä teille luettavaksi:

HALLOWEEN-NAAMIAISET

On pyhäinpäivän aattoilta. Mies valmistautuu kotonaan tulevaan iltaan miettien sopivaa asua naamiaisiin. Juhlat järjestetään läheisessä koulussa ja tapahtuma on kaikille avoin. Mies ei muista, milloin olisi viimeksi käynyt juhlissa tai ylipäätään ihmisten ilmoilla, mutta nyt hän on päättänyt tehdä poikkeuksen. Hän on kypsytellyt ajatusta päässään jo pari viikkoa, aina siitä asti kun näki ilmoituksen lehdessä. Aluksi hän sivuutti lehtijutun lähes tyystin pelkkänä hömpötyksenä, mutta myöhemmin hän joutui kaivamaan vanhan numeron lehtilaatikon pohjalta, koska ei saanut juhlia pois mielestään. Ajatus naamiaisista kutkutti vatsanpohjaa. Oli vapauttavaa jo pelkästään miettiä, että kaupunki vilisisi paholaisiksi ja kaiken maailman hirviöiksi pukeutuneita ihmisiä, joita ei voinut tunnistaa naamioiden takaa. 

Mies on pohtinut illan pukuaan hartaasti, muttei ole vielä tullut asiassa kummoiseenkaan lopputulokseen. Olisi tietysti ollut helppoa vain kävellä pilailutavaroita tai naamiaisasuja myyvään liikkeeseen ja ostaa jokin sopiva asu, mutta hän ei ole saanut itseään niskasta kiinni ajoissa. Nyt on jo liian myöhäistä, sillä kaikki erikoisliikkeet ovat sulkeneet ovensa tältä päivältä. Jotain täytyisi keksiä ja pian, sillä muutaman korttelin päässä juhlat ovat jo alkamaisillaan.

Koluttuaan aikansa vaatekaappiaan mies tulee siihen tulokseen, ettei kaapin vaatimattomasta sisällöstä saisi aikaan erityisen pelottavaa tai kammottavaa asukokonaisuutta. Hän päättää pukea päälleen ainoan pukunsa, isältä perityn. Puku on jo vanha ja koinsyömä, joten se sopii tarkoitukseen hyvin. Hän ei löydä minkäänlaista naamaria kasvojensa suojaksi, mutta onneksi sentään pitkätukkaisen mustan peruukin, jolla hän saisi peitettyä kasvojaan jonkin verran. Hän muistelee, että jossain lipaston laatikoista taitaa olla myös muoviset vampyyrinhampaat, jotka kruunaisivat asun. Kokonaisuus ei kyllä ole aivan sitä, mitä hän oli alun perin toivonut, mutta saa luvan menetellä paremman puutteessa. Onneksi ulkona – kuten luultavasti myös juhlissa – on pimeää.    

Pukeuduttuaan asuunsa mies lähtee kävelemään hiljakseen kohti juhlapaikkaa. Hän nauttii kirpeästä syysilmasta ja raikkaasta tuulahduksesta, jonka tuuli tuo hänen kasvoillaan. Häntä vastaan kävelee äiti käsipuolessaan kaksi muutaman vuoden ikäistä lasta, jotka ovat pukeutuneet ampiaiseksi ja avaruusolioksi. Vähän ennen kuin kolmikko ohittaa miehen voimakas tuulenpuuska tarttuu miehen peruukkiin ja heittää sen maahan pienen avaruusolennon jalkojen juureen. Mies jäykistyy paikoilleen. Hän tuntee olonsa paljaaksi ja haavoittuvaksi ilman peruukkia. Hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä, poimia peruukki maasta vai luikkia äkkiä karkuun.

Parin metrin päässä lapset ovat niin ikään pysähtyneet ja jääneet toljottamaan miestä, joka tuntee katseiden polttavan ihoaan. Hän syöksähtää kohti peruukkia, mutta nainen ehättää poimia sen maasta ennen häntä.

– Olkaa hyvä. Tuulinen ilta, vai mitä?     

Mies ei tiedä mitä vastata, joten hän tyytyy nyökkäämään. Huojentuneena hän sieppaa peruukin naisen ojennetusta kädestä. Mies asettelee peruukkia takaisin päähänsä, kun häntä hievahtamatta tuijottanut ampiainen puhkeaa yhtäkkiä äänekkääseen itkuun ja huutoon. Äiti koettaa rauhoitella lasta.

– Shh, ei mitään hätää.

Mies ei jää kuuntelemaan naisen lohdutteluja, vaan ottaa jalat alleen. Hän ehtii vielä kuulla takaansa pienen pojan kimeän äänen.

– Äiti, miksi se setä näytti niin oudolta?

Mies on kuullut tarpeeksi ja kiristää tahtia entisestään. Takaa kuuluvat äänet vaimenevat nopeasti epäselväksi muminaksi ja hän uskaltaa taas hengittää.

Hetken rivakasti käveltyään mies tajuaa saapuneensa koululle. Parkkipaikka on jo täyttynyt autoista ja muutamia on pysäköity myös tienvarteen. Juhlapaikan ikkunoista kajastaa hieman valoa pimeälle pihalle. Ulkona mies miettii, oliko sittenkään hyvä ajatus tulla juhliin. Vielä ehtisi kääntyä takaisin. Hän arpoo hetken kahden vaiheilla, mutta päättää lopulta mennä sisään. Onhan hän jo tullut tänne asti ja pukeutunutkin tilaisuutta varten, tämä on hänen iltansa.

Sisääntuloaulan seinät on peitetty mustilla jätesäkeillä ja seinien reunustoilla lepää kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä, joiden silmistä ja suun rei’istä tulvii valoa muuten hämärään tilaan. Noidaksi pukeutunut vanhempi nainen tulee hymyillen miestä kohti.

– Tervetuloa. Tästä saat itsellesi numeron.    

Mies yrittää pyristellä vastaan, mutta nainen ei anna periksi.

– Kaikki saavat numeron äänestystä varten, paras puku palkitaan illan päätteeksi.

Mies ei haluaisi olla ehdolla, muttei myöskään halua pahoittaa vanhan naisen mieltä. Hän ottaa läheiseltä pöydältä mukin ja kauhoo sen puolilleen oranssia nestettä, joka haiskahtaa vähintäänkin epämääräiseltä. Haju saa hänen ihokarvansa nousemaan pystyyn, mutta hän ajattelee sen kuuluvan asiaan, onhan sentään halloween.

Hetken verran mies pyörittelee mukia kädessään ja kerää rohkeutta astuakseen juhlasaliin, missä runsas vierasjoukko melutasosta päätellen jo seurustelee ja tanssii. Aikansa vitkuteltuaan mies ei enää näe mitään tekosyytä jäädä seisoskelemaan aulaan yhtään pidempään ja hiippailee arasti saliin toivoen, että mahdollisimman harva huomaisi hänen tulonsa.  

Hän asettuu ensin ovensuun tuntumaan, mistä hän hivuttautuu pikkuhiljaa seinän viertä pitkin peremmälle huoneeseen. Hän katselee eloisasti juttelevia ja äänekkäästi nauravia pikku seurueita tietoisena siitä, ettei hän kuulu joukkoon. Hän ei tunnista yksiäkään tuttuja kasvoja, eikä se ole mikään ihme. Eihän hän voi tunnistaa ketään, koska ei ikinä käy missään.

Mies katselee huomaamattomasti ympärilleen ja näkee yllätyksekseen nuoren naisen toisella puolen salia vilkuilevan häneen päin. Mies tuntee poltetta poskissaan ja luo äkkiä katseensa maahan haroen peruukkiaan, jotta se peittäisi paremmin hänen kasvojaan. Hänen ohitsensa kävelee nauraen kaksi zombia, joista toinen vilkaisee häntä. Miehellä on tunne, että kaksikko nauraa hänelle. Sisimmässään hän tietää, ettei näin luultavasti ole, muttei voi mitään tunteelleen. Mies häpeää itseään ja alkaa kaivata takaisin kotinsa turvaan.     

Lopun iltaa mies tuntee olonsa entistä vaivaantuneemmaksi. Pitkin iltaa hän huomaa ihmisten supisevan keskenään hänen läheisyydessään ja luovan häneen pitkiä katseita. Hän yrittää parhaansa mukaan sulkea korvansa ilkeiltä puheilta. Hän ei voi olla miettimättä, miksi ylipäätään vaivautui tulemaan juhliin, joissa hän ei tunne ketään ja joissa joutuu vain muiden epämieluisan huomion kohteeksi. Hän pähkäilee jo, että viisainta olisi lähteä, mutta uteliaisuus saa hänestä yliotteen. Lavalle on noussut mikkeineen muumioksi pukeutunut mies ja samalla musiikki hiljenee.   

– Hyvät naiset ja herrat, on aika paljastaa äänestystulos ja illan karmivin asu. Äänet on laskettu ja voittaja on numero…156!

Mies katselee ympärilleen etsien voittajaa, mutta kukaan ei näytä reagoivan numeroon. Hän näkee muidenkin katseiden pyörivän ympäriinsä, kunnes eräs kummitus osoittaa häntä.

– Täällä on numero 156, voittaja löytyi.

Mies kangistuu kauhusta, tämä ei voi olla totta. Eihän hänen asunsa ole mitenkään erikoinen. Yhtäkkiä mies sokaistuu, valokeila on suunnattu suoraan häneen. Kaiuttimista kuuluu taas muumion ääni.

– Äänestäjät ovat ylistäneet voittajan maskia pelottavan aidonnäköiseksi. Tulehan tänne lavalle noutamaan palkintosi.

Miehen jalat vievät kuitenkin kuin automaattisesti takaperin kohti aulaa. Muutaman askeleen jälkeen hän kääntyy ulko-ovea kohti ja pinkaisee juoksuun paniikissa.   

Mies juoksee koko matkan kotiin, missä hän lopulta lysähtää väsymyksestä eteisen lattialle. Siinä istuessaan sydämen syke alkaa vähitellen tasoittua ja niskaan noussut hiki kuivahtaa. Miestä paleltaa. Toivuttuaan pahimmasta järkytyksestä ja uupumuksesta hän nousee ylös kylmältä lattialta ottaen tukea seinästä. Hän repii pois päältään ummehtuneen puvun, illan koettelemuksissa kärsineen peruukin ja naurettavat tekohampaat. Hän tuntee helpotusta saadessaan olla taas oma itsensä.  

Miehen katse osuu seinällä roikkuvaan peiliin ja hän jää tavoistaan poiketen tuijottamaan kuvaansa. Peilistä häntä katsovat takaisin ruhjoutuneet kasvot, joiden silmistä ennen niille niin tyypillinen pilke on hävinnyt jo aikapäiviä sitten. Onnettomuus välähtää miehen mielessä, mutta hän ei anna itsensä ajatella kohtalokasta iltaa yhtään enempää.

Mies toivoo, että vielä jonain päivänä ihmiset näkisivät hänessä muutakin kuin vastenmielisen hirviön. Hän on väsynyt siihen, ettei kukaan näe rosoisen ulkokuoren alle hänen sisimpäänsä, missä hän tuntee olevansa kaikkea muuta kuin hirviö.