keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Les Misérables

Kävin siskoni kanssa elokuvissa katsomassa musikaalielokuvan Les Misérables (2012), joka perustuu alun perin Victor Hugon samannimiseen klassikkoromaaniin. Elokuva sijoittuu 1800-luvun alkupuolelle, Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisiin vuosikymmeniin. Teoksen suomennettu nimi Kurjat ilmaisee hyvin elokuvan henkilöiden niin mielenmaisemaa kuin usein ulkoista olemustakin. 

Kertomuksen keskiössä on Jean Valjean (Hugh Jackman, jota ei kuvasta meinaa tunnistaa), joka elokuvan alussa pääsee 19 vankeusvuoden jälkeen ehdonalaiseen vapauteen. Vankeuden pituudesta voisi luulla kyseessä olevan paatunutkin rikollinen, mutta Valjean on pikemminkin yhteiskunnan kaltoinkohtelema uhri, joka aikoinaan päätyi varastamaan leipää. Lopulta saavutettu vapaus edellyttää ilmoittautumista viranomaisille säännöllisin väliajoin, mutta tämä ei kuulu Valjeanin suunnitelmiin. Seuraa vuosien pakoilu ja sopeutuminen takaisin yhteiskuntaan. Valjean joutuu koko ajan olemaan varuillaan, sillä häntä etsii väsymätön poliisimies Javert (Russell Crowe).  


Elokuva keskittyy vahvasti Valjeanin hahmon ympärille, mutta elokuvassa on myös tärkeitä sivuhenkilöitä. Anne Hathaway näyttelee prostituoiduksi päätyvää köyhää Fantinea, joka tekee kaikkensa saadakseen turvattua pienen tyttärensä hyvinvoinnin. Valjean tuntee myötätuntoa naista kohtaan ja tarjoutuu pitämään huolta tämän Cosette-tyttärestä (Isabelle Allen, vanhempana Amanda Seyfried). Anna Hathaway on palkittu roolisuorituksestaan lukuisin palkinnoin (mm. sivuosa-Oscar). Hänen suorituksessaan ei ole mitään vikaa, itse jäin vain hämmästelemään hänen lyhyeksi jäävää osuuttaan elokuvassa. 

Les Misérables on monin tavoin vaikuttava elokuva. Rooleissa näyttelevät kärkinimet tekevät hyvää työtä ja hämmästyttävät laulunlahjoillaan. Elokuva on läpilaulettu, mikä vaikutti omalla kohdallani jonkin verran ymmärrettävyyteen ja kärryillä pysymiseen, kun usein jäin vain kuuntelemaan mukaansatempaavia lauluja enkä aina muistanut yhtä tarkasti seurata niiden asiasisältöä. Elokuva esittelee erittäin karua kuvaa 1800-luvun Ranskasta, missä vallankumous ei ole johtanut mallikelpoiseen yhteiskuntaan, vaan kansa kärvistelee nälkää nähden. Kurjien olojen ja surullisten ihmiskohtaloiden kuvaus yhdistettynä onnistuneisiin näyttelijäsuorituksiin ja musiikkiin sai minut reilun kahden ja puolen tunnin aikana kyynelten partaalle lukuisia kertoja. 

Leffa teki minuun suuren vaikutuksen, joten jossain vaiheessa edessä lienee myös romaanin lukeminen. Ja elokuvakin oli sen verran hyvä, että odottelen jo sen tuloa DVD:lle, jotta pääsisin sen katsomaan uudestaan. Annan elokuvalle neljä tähteä viidestä.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Vladimir Nabokov: Lolita

Pitkien kirjahyllyssäni vietettyjen kuukausien (ehkä jopa vuosien...) jälkeen pääsin viimein kaivamaan lukuvuoroon Vladimir Nabokovin skandaalinkäryisen teoksen  Lolita (1955). Romaanin kertojana toimii keski-ikäinen Humbert-salanimen taakse piiloutuva mieshenkilö, joka kirjoittaa tunnustuksen rakastumisestaan 12-vuotiaaseen Lolitaan, oikealta nimeltään Doloresiin. Romaani herätti ilmestymisaikanaan suurta kohua ja sen julkaisemisesta jopa kieltäydyttiin Yhdysvalloissa, mutta onneksi Euroopassa oltiin vapaamielisempiä, jotta tänäkin päivänä pääsemme lukemaan tätä kuuluisaa merkkiteosta. 

Humbert päätyy sattumusten kautta viettämään kesää Doloresin ja tämän äidin Charlotten luo ja ihastuu pian nuoreen tyttöön, jota hän alkaa nimittää Lolitaksi. Leskirouvana Charlotte tietenkin puolestaan mieltyy Humbertiin, joka päättää naida Charlotten saadakseen olla lähellä Lolitaa. Ei kestä kauaa, kun tuore vaimo saa miehensä kirjoitukset käsiinsä ja saa tietää tämän tunteista tytärtään kohtaan. Kohtalon seurauksena Charlotte kuolee onnettomuudessa ja Humbertista tulee orvoksi jääneen Lolitan huoltaja. Kaksikon suhde ei kuitenkaan noudattele perinteistä isä-tytär-suhdetta, vaan suhde muuttuu melko nopeasti Humbertin toiveiden suuntaan.

Romaanin aihe voi kuulostaa ensilukemalta karmivalta tai ällöttävältä, mutta kumpaakaan näistä romaani ei oikeastaan ole. Teoksen kieli on kaunista eikä romaani sisällä mitään kauheita yksityiskohtia, onhan kyseessä sentään melko vanha romaani. Tarina on kerrottu kokonaan Humbertin näkökulmasta ja hänestä muodostuukin romaanin kuluessa inhimillinen kuva. Kertomuksen lopussa tunsin jopa sympatiaa ja sääliä miestä kohtaan, niin onneton hän on rakastuttuaan tyttöön, joka loppujen lopuksi on saavuttamaton. 

Lolita kuuluu kirjallisuushistorian merkkiteoksiin, joka ehdottomasti kannattaa lukea jo pelkästään tästä syystä. Kyseessä on kuitenkin myös kiehtova kertomus, joka on täysin erilainen kuin mikään muu aiemmin lukemani. Ja tämä on ehdottomasti se parempi syy tarttua Nabokovin romaaniin. Teos herättää edelleenkin ajatuksia ja olisi hyvä romaani vaikkapa lukupiiriin keskustelun kohteeksi. Kirjan pohjalta on tehty myös kaksi samannimistä elokuvaa. Romaanille annan kolme ja puoli tähteä viidestä.         

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Oldboy

Eilen katsoimme avomieheni kanssa hänen valitsemansa eteläkorealaisen elokuvan Oldboy (2003). Aluksi epäilin leffavalintaa, mutta suostuin lähinnä sillä perusteella, että elokuva on aikanaan palkittu myös Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuva ei myöskään oikein sovi blogini kevyeen tyyliin, mutta päätin tehdä poikkeuksen, koska kyseessä kuitenkin on hyvä elokuva. 

Elokuvan päähenkilö, perheenisä Oh Dae-su (Min-sik Choi), kidnapataan yllättäen hänen pikkutyttönsä syntymäpäivän iltana. Miestä pidetään vankina pienessä asunnossa 15 vuotta, minkä jälkeen hänet yhtäkkiä vapautetaan. Vapautuminen ei silti ole kovinkaan iloinen asia ja herättää tärkeitä kysymyksiä. Kuka häntä on pitänyt vankina ja miksi? Miksi hänet on vapautettu tuosta vain? Päähenkilö ei voi palata kotiinsa, sillä hänen ollessaan vankina hänet on lavastettu syylliseksi vaimonsa murhaan. 

Harhaillessaan kaupungilla Dae-su saa kadunmieheltä puhelimen ja lompakon täynnä rahaa. Hän päätyy ravintolaan ja löytää myöhemmin itsensä nukkumasta ravintolan nuoren naiskokin Mi-don (Hye-jeong Kang) kotoa. Yhdessä kaksikko yrittää selvittää Dae-sun tytön kohtaloa. Kosto väärintekijöitä kohtaan elää vahvana Dae-sun mielessä ja vähitellen hän alkaa päästä sieppaajiensa jäljille heidän edelleen pitäessä miestä tarkasti silmällä.  


Oldboy on hyvin jännittävä trilleri, jonka juoni on mitä nerokkain. Pala palalta koko kuva alkaa paljastua päähenkilölle ja katsojalle. Pääosan näyttelijä tekee loistavan roolisuorituksen Dae-suna, joka joutuu tarinan varrella kohtaamaan loputtomasti kamalia tilanteita. Elokuva on hyvin synkkä ja parissa kohtauksessa minun oli suljettava silmäni, koska en kaikkea halunnut katsoa. Raakuudesta ja väkivallasta huolimatta elokuva on tarinallisesti ja kerronnallisesti äärimmäisen onnistunut. Leffa ei päästä katselijaa otteestaan lopputekstien kohdalla, vaan painuu syvälle mieleen. Pieniltä vaikuttavista asioista voi joskus kasvaa valtavia voimia, jotka voivat johtaa elämää mullistaviin tapahtumiin. 

Mikäli elokuvan juoni on sinulle tärkeä ja kestät verta ja synkistelyä, elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Annan elokuvalle neljä tähteä viidestä. 

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Anna Karenina

Kiireiden takia ehdin vasta nyt postata jutun elokuvasta Anna Karenina (2012), jonka kävin katsomassa ystäväni kanssa jo viikko sitten. Leffa perustuu venäläisen Leo Tolstoin samannimiseen klassikkoromaaniin, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Pietarin ja Moskovan seurapiireihin. Elokuvan nimikkoroolissa näyttelee Keira Knightley.

Anna Karenina on hyvissä naimisissa pietarilaisen virkamiehen Aleksei Aleksandrovitšin (Jude Law) kanssa ja heillä on poika Serjoza. Ulospäin onnelliselta vaikuttava perheonni vaarantuu, kun Anna ihastuu ja aloittaa suhteen nuoren ja komean kreivi Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) kanssa. Kolmiodraama on valmis eikä jää huomiotta myöskään sikäläisissä seurapiireissä. Vaimon suhde on tietenkin nolostuttava asia aviomiehen kannalta, mutta osansa supinoista ja ilkeistä katseista saavat etenkin Anna ja Vronski. Häpeällistä suhdetta koetellaan joka suunnalta ja rakastunut pari joutuu yhteiskunnan silmätikuiksi. Nähtäväksi jää, onko räiskyvä suhde kaiken negatiivisen huomion ja ongelmien arvoista ja mikä rakastavaisten lopullinen tuomio on.


Elokuva on visuaalisesti hyvin näyttävä ja puvustus on vertaansa vailla. Tanssiaiskohtauksissa toivoisi, että itsekin voisi joskus pukeutua samantyylisiin unelmamekkoihin. Elokuva on brittiläis-ranskalaisen yhteistyön tulos. Normaalisti minua ärsyttää, jos näyttelijät puhuvat englantia ulkomaille sijoittuvissa elokuvissa, mutta Anna Karenina oli muuten sen verran hyvin tehty, etten tällä kertaa juuri kiinnittänyt huomiota tähän sivuseikkaan. Aluksi minua vähän hämmensi se, että elokuvaa näytellään teatterikulisseissa, sillä se vei mielestäni varsinkin elokuvan alussa liikaa huomiota enkä oikein tajunnut sen pointtia. Teemoja tarkasteltaessa tämä lavastuksellinen ratkaisu avautuu hieman enemmän, mutta itse olisin mieluummin jättänyt tämän elementin pois. 

Tolstoin noin tuhatsivuinen romaani on melko hyvin onnistuttu tiivistämään reiluksi kaksituntiseksi elokuvaksi ja mukaan on mahdutettu sopivassa määrin myös Annan lähipiirin elämää, joka on tärkeässä osassa myös romaanissa. Elokuvan loppua kohti keskittymiseni alkoi herpaantua, mikä on omalla kohdallani merkki siitä, ettei elokuva yllä parhaimmistoon. Anna Karenina on kuitenkin oikein kelpo filmatisointi venäläisestä klassikosta ja suosittelen elokuvan katsomista etenkin, jos hermot eivät riitä kirjan lukemiseen. Leffalle annan kolme ja puoli tähteä viidestä.

       

tiistai 29. tammikuuta 2013

Candace Bushnell: Carrien nuoruusvuodet

Kerran aiemmin olen tarttunut Candace Bushnellin kirjaan (joskaan en enää edes muista mihin), joka kuitenkin jäi minulta jo varhaisessa vaiheessa kesken. Suurena Sinkkuelämää-fanina halusin kuitenkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden, kun bongasin kirjastosta romaanin Carrien nuoruusvuodet (2010). Kirjan kansi oli yksinkertaisesti liian houkutteleva ohitettavaksi (ja minähän valitsen suurimman osan lukemistani kirjoista etupäässä kannen perusteella). 


Romaani kertoo nimensä mukaisesti Sinkkuelämää-sarjan päähenkilön Carrie Bradshawn nuoruudesta, tarkemmin sanottuna viimeisestä lukiovuodesta. Carrie on vitsikäs tyttö, jota kiinnostavat erityisesti koulun uusi oppilas, salaperäinen Sebastian, sekä kirjoittaminen. Mikään suosittu tai koulun kaunein tyttö Carrie ei ole, mutta hänellä on oma tiivis ja omaperäinen kaveriporukkansa, joka pitää yhtä ja joutuu jos jonkinmoisiin kommelluksiin ja kiperiin tilanteisiin. Vuoden aikana porukan yhtenäisyyttä ja ystävyyttä koetellaan, kun parisuhteita muodostuu ja katkeaa ristiin rastiin. Vuoden lopuksi selviää ketkä ovat todellisia ystäviä ja luottamuksen arvoisia.  

Carrie on päättänyt alkaa kirjailijaksi, mutta lukion viimeisen luokan alussa haave tuntuu vielä melko kaukaiselta. Carrie saa eräänlaiseksi mentorikseen Brownissa opiskelevan Georgen, joka rohkaisee häntä tavoittelemaan unelmaansa määrätietoisesti. Carrie yrittää parhaansa mukaan pitää katseensa tavoitteessaan, mutta se on välillä vaikeaa, koska uusi poikaystävä vie suuren osan vapaa-aikaa ja omasta pikkusiskostakin on kovaa vauhtia kehkeytymässä kapinoiva nuorisorikollinen. Nähtäväksi - tai luettavaksi - jää riittääkö Carrien itsekuri vai uhkaako unelma luisua yhä vain kauemmaksi. 

Pitkän aikaa kirjaa lukiessani olen kahden vaiheilla, enkä oikein osaa päättää, pidänkö kirjasta vai en. Pikku hiljaa kirja alkaa kuitenkin voittaa minut puolelleen kunnes en malttaisi odottaa, että pääsen taas jatkamaan lukemista. Alussa kirja tuntui jokseenkin lapselliselta (vaikka lainasin sen aikuisten osastolta), mutta tarinan edetessä päähenkilö kasvaa vieden samalla epäröivän tunteeni mukanaan. Carrie ajautuu moniin hauskoihin tilanteisiin ja vuoden aikana hänestä kehittyy uskalias nuori nainen, joka ei pelkää hätkähdyttää epäilijöitä. 

Kirjan luvut on rakennettu hyvin ja ne muodostavat aina oman pikku kokonaisuutensa, vaikka tarina eteneekin koko ajan aiempaan nojaten, vähän samaan tapaan kuin tv-sarjan jaksot. Selvästikin kirjailija ansaitsi toisen mahdollisuuden ja saatanpa jatkossakin lainata hänen kirjojaan, jos kohdalle sattuu osumaan. Romaanille annan tähtiä kolme ja puoli viidestä.


maanantai 14. tammikuuta 2013

Avain Italiaan

Viikonloppuna katsoin siskoni ja äitini kanssa elokuvan Avain Italiaan (2011). Elokuva on kuvattu Britanniassa, Italiassa ja Intiassa ja näyttelijät ovat Mikko Leppilampea lukuun ottamatta ulkomaalaisia. Elokuvan on kuitenkin käsikirjoittanut ja ohjannut suomalainen Rosa Karo. Onneksi elokuva ei kuitenkaan muistuta tyypillisiä synkkiä kotimaisia elokuvia, vaan on pikemminkin värikäs aikuisten satu. Leffa on voittanut lukuisia palkintoja ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla.  

Elokuva kertoo 19-vuotiaasta orpotytöstä Cabellasta (Gwendolyn Anslow), joka saa ottosetänsä Maxin kuoltua perinnöksi salaperäisen avaimen. Perintö johdattaa nuoren naisen Britanniasta aurinkoiseen Italiaan pittoreskiin Cabella-nimiseen kylään, missä sijaitsevaan villaan avain sopii. Kylässä Cabella ystävystyy kolmen ikäisensä siskoksen kanssa, joiden avulla nainen pääsee kiinni elämään kylässä ja tutustuu sen asukkaisiin. Pikku hiljaa Cabella saa tietää uusia asioita perheestään ja sukulaisistaan, joista hän ei ole tiennyt mitään. 


Avain Italiaan on ihastuttava elokuva, joka johdattaa katsojan haaveilemaan vieraista maista, lämmöstä ja autuaasta joutilaisuudesta. Visuaalisesti leffa on kuin värikäs, makea sokerikarkki. Elokuvan tunnelma on haaveileva ja arvoituksellinen. Elokuva henkii myös vanhan ajan nostalgiaa. Cabella ehtii juuriensa tutkimisen lisäksi kokea myös romantiikkaa, mistä saavat osansa myös hänen uudet ystävänsä. Elokuva ei ilmeisesti kuitenkaan ole liian lässy, sillä myös isäni kertoi pitäneensä elokuvasta, jonka hän oli aiemmin katsonut elokuvissa äitini kanssa.

Suosittelen elokuvaa erityisesti heille, jotka kaipaavat pakomatkaa pimeästä ja kylmästä Suomen talvesta. Elokuva on ihanan unelmoiva ja sopii hyvin vaikkapa tyttöjen iltana katsottavaksi. Leffalle annan neljä tähteä viidestä.   

torstai 3. tammikuuta 2013

Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks ja Rakkautta borealis

Viime päivinä olen lukenut Ranskassa asuvan Kira Poutasen kaksi uusinta kirjaa Rakkautta on the rocks (2011) ja Rakkautta borealis (2012). Molemmat kertovat suomalaisesta, mutta ulkomailla asuvasta Lara Autiosta, jonka elämänvaiheista on aiemmin julkaistu myös kirjat Rakkautta au lait (2009) ja Rakkautta al dente (2010). Aiemmissa romaaneissa päähenkilö Lara seikkailee Pariisissa ja Caprilla, kun taas nyt lukemissani miljöinä ovat New York sekä uusimmassa Suomen Lappi. 

Lara on suoraan sanottuna melko onneton hahmo, joka onnistuu aina sähläämään kaiken eikä todellisuus juurikaan seuraile hänen loistavia suunnitelmiaan. Rakkautta on the rocks -romaanissa sydänsuruinen Lara muuttaa päähänpistona Isoon Omenaan opiskelemaan muotisuunnittelua. Kämppiksekseen hän saa eläväisen homopojan Jimmyn. Parivaljakko haaveilee elämästä Sex and the Cityn tyyliin, mutta tietysti Laran ollessa kyseessä kaikki (tai juuri mikään) ei oikein mene putkeen.  

Rakkautta borealis -kirjassa Lara puolestaan matkustaa poikaystävänsä kanssa Lappiin aikomuksenaan manipuloida sitoutumiskammoinen siippa kosimaan häntä upean romanttisissa maisemissa. Perillä Lara saa idean omasta elämysmatkatoimistosta, joka järjestäisi naisille suunnattuja hemmottelumatkoja Lappiin. Loman ajan Lara keskittyykin etupäässä haaveiluun, sillä poikaystävän kanssa sukset menevät ristiin jo alkumatkasta, eikä vanhempien ja kiinnostavan joulupukin (?!) ilmaantuminen matkakohteeseen suoranaisesti paranna tilannetta.


Olin innoissani napatessani kirjasarjan romaanit lainaan sopivasti joululomalle (muistelen nimittäin pitäneeni aiemmista osista), mutta molemmat jatko-osat olivat melkoisia pettymyksiä. Päähenkilön höpsöys, lapsellisuus ja hauskoiksi tarkoitetut jutut eivät yksinkertaisesti jaksa naurattaa, eivät ainakaan näin monen kirjan verran. Kirjat on selvästi suunnattu aikuisille naisille, onhan Larakin jo 28-vuotias, mutta silti hänen juttunsa ovat lähinnä yläkoululaisen tasolla. Hänen mielialansa ja -halunsa vaihtelevat kuin teinillä, eivätkä toistuvat eipäs juupas -kuviot jaksa kiinnostaa lukijaa kovin pitkään. 

Romaanit kaipaisivat mielestäni edes jonkinasteista syvyyttä ja kosketuspintaa todellisuuteen, vaikka humoristisesta ja kevyestä kirjallisuudenlajista onkin kyse. Plussaa tulee lähinnä houkuttelevista kirjojen kansista ja siitä, että joku sentään Suomessakin (tosin Ranskasta käsin) kirjoittaa chick litiä. Toivoisin vain, että jatkossa Suomessakin chick lit voisi nousta ulkomaisten esikuviensa tasolle. Kirjoille annan yhteisarvosanaksi yksi ja puoli viidestä.

P.S. Mikäli tiedossasi on kotimaisia tai ulkomaisia chick lit -suosikkeja, niin kerro ihmeessä vinkkisi tulevaisuuden varalle! :)