perjantai 28. joulukuuta 2012

Kertomus kahden ihmisen kohtaamisesta

Lokakuussa blogissani julkaistu kertomukseni Halloween-naamiaiset keräsi ennätysmäärän lukijoita ja poiki myös toiveita uusista kertomuksista, joten tässä nyt tulee toivojille ja muillekin toinen oma kertomukseni. Edellisen tavoin tämäkin on alun perin rustailtu kirjoittamisen kurssille, mutta haluan jakaa sen myös teidän kanssa :)

KOHTELIAS KOHTAAMINEN

On vielä hämärää ja minua paleltaa. Paljaat kädet ovat kuivat, rystysistä meinaa vuotaa vertaa. Ohitse kiitää pyörällään nuori mies laukku olallaan heiluen. Hän ei selvästikään välitä, että kyseessä on kävelytie. ”Tämä ei ole mikään pyörätie!” huudan perään. Että suututtaa tuollaiset holtittomat hurjastelijat. Jonain päivänä joku niistä vielä ajaa pienen lapsen tai vanhuksen päälle ja siinä sitä sitten ollaan.  

Kävelen verkkaisesti lopun matkaa konditorian ovelle. Perille päästessä ovi ei kuitenkaan aukea. Se on varmaan jumissa tai sitten voimani ovat kadonneet. Koetan uudestaan, kolmannenkin kerran, mutta turhaan. Siirryn ikkunaan ja tiirailen käsieni suojasta sisään. Myymälän puoli on pimeänä, mutta jostain kajastaa valoa. Päätän tehdä pienen kävelylenkin aukeamista odotellessa.

Olen kävellyt jonkin aikaa, kunnes en yhtäkkiä enää tunnista alueen rakennuksia. Olen tainnut ajatuksissani kävellä liian kauas. Missähän minä mahdan olla? Kierrän korttelin ympäri, mutta katujen nimet kuulostavat ihan oudoilta. Taksi odottaa liikennevaloissa. Heilutan kättäni, josko kuski minut huomaisi. Ilmeisesti, koska valojen vaihduttua vihreäksi auto kaartaa samalle puolelle katua kuin millä minä seison, hidastaa ja ikkuna aukeaa.
”Huomenta. Tarvitseeko rouva kyytiä?”
”Hyvää huomenta. Kyllä, olen tainnut vähän eksyä. Voisitteko viedä minut keskustaan?”

Perillä maksan kyydin helpottuneena ja kiitän kuskia. Koko matkan hän on jutellut mukavia. Minua vähän nolottaa. En oikein ymmärrä, miten olinkin eksynyt niin kauas. Mutta nyt olen taas keskustassa ja kahvilakin on jo auennut. Tuoreen pullan tuoksu ujuttautuu jostain raosta ulos asti. Ulko-ovi on painava, mutta tällä kertaa kuitenkin avautuu. Kävelen tiskin ääreen ja tutkailen valikoimaa.
”Korvapuusti ja kahvi, kiitos.”  
Essuun ja huiviin pukeutunut nuori nainen rahastaa ostokseni. Hänellä on kaunis hymy, hieman ujonpuoleinen.       
Menen tarjottimen kanssa ikkunapöytään ja haen viereisestä pöydästä päivän lehden. Kahvia hörppiessä lueskelen kaikessa rauhassa uusimpia otsikoita. Yt-neuvotteluita, Lähi-idässä tulitauko, pieleen mennyt pankkiryöstö. Kyllä maailman meno on äitynyt ihan mahdottomaksi. Toista oli entisaikaan, kun ihmiset vielä tunsivat naapurinsa ja samassa työpaikassa työskenneltiin 40 vuotta ilman ainaisia uhkakuvia irtisanomisista ja lomautuksista.  

Siirrän ahdistuneena lehden syrjään ja päätän sen sijaan keskittyä kanelista tuoksua uhkuvaan pullaan. Raesokeria lentelee pitkin pöytää, kun haukkaan suupalan vielä höyryävästä herkusta. Puusti on juuri sopivan mehevä ja päältä aavistuksen rapea. Parempaa tuskin osaisin tehdä itsekään. Syön pullan loppuun ja katselen ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Miehiä ja naisia kiiruhtaa töihin toimistoihin, salkut ja nilkkurit vain heiluvat tasaista tahtia.

Eräs ohikulkija kiinnittää huomioni. Nainen on pukeutunut mustaan villakangastakkiin ja päässään hänellä on punainen baskeri. Hän on etäisesti tutunnäköinen. Nainen taitaa tuntea tuijotukseni, sillä kahvilan ikkunan kohdalla hän kohottaa katseensa maasta ja huomaa minut. Painan katseeni, ei tarkoitukseni ollut tuijottaa. Hetken päästä katson, onko nainen jo mennyt. Ikkunassa häntä ei näy. Hengähdän helpottuneena. Kahvilan oven kello kilahtaa, seuraa kovenevaa korkojen kopinaa. Nainen kadulta on kävelemässä pöytääni kohti. Hän näyttää kummastuneelta.
”Äiti, mitä sinä täällä teet?”

Hetken luulen naisen puhuvan jollekulle takanani. Kukaan ympärillä ei kuitenkaan näytä reagoivan hänen kysymykseensä. Hän avaa taas suunsa.
”Äiti, kuulitko sinä?”
Katselen avuttomana ympärilleni, mutta asiasta ei ole enää epäilystä. Hän puhuu minulle. Näen naisen katseessa huolta.
”Anteeksi, en tajunnut teidän puhuvan minulle. Olette tainneet erehtyä henkilöstä.”

Pienen hetken näen hämmennyksen naisen kasvoilla, mutta pian ilme vaihtuu joksikin, jota en oikein osaa tulkita. Pettymystä, sitä se varmaan on. Nainen on luullut nähneensä äitinsä, on luullut minua äidikseen. Mutta minun tyttäreni on tätä naista paljon nuorempi.
”Te kyllä muistutatte tytärtäni, teissä on samaa näköä.”
Hymyilen naiselle. Hän empii tovin, mutta suo minulle lopulta hymynpoikasen. Nainen näyttää olevan kahden vaiheilla, aivan kuin ei tietäisi lähteäkö vai jäädä. 
”Anteeksi, että vaivasin. Ei ollut tarkoitus järkyttää.”
”Älkää höpsikö, en minä näin vähästä hätkähdä. Istukaa toki alas, minä olen Elsa.”
”Niin. Tarkoitan, hauska tavata. Minun nimeni on Katri.”
”Mikä sattuma! Tyttäreni on samanniminen.”
”Niin.”

Nainen näyttää vaivaantuneelta, aivan kuin ei tietäisi miten päin olla. En haluaisi aiheuttaa hänelle mielipahaa. Koetan olla ystävällinen tälle herttaiselle nuorelle naiselle. Kyllähän jokainen joskus erehtyy, ei siitä tarvitse tehdä mitään isoa numeroa ja saada toista ahdistumaan turhan päiten. 
”Käyttekö te töissä jossain lähistöllä?” kysyn naiselta.
”Työpaikkani on ihan lähellä.”
”Sehän mukavaa. Voisinko tarjota teille jotain, kahvin ja pullan kenties? Korvapuustit ovat tänä aamuna poikkeuksellisen herkullisia.”
”Mikäs siinä.”

Juomme yhdessä kahvit ja syömme pullaa, juttelemme niitä näitä. Katri kertoo olevansa töissä viereisessä tavaratalossa naistenvaateosastolla. Kyselen hänen perheestään. Hänen miehensä on lentokapteeni ja paljon poissa kotoa. Heillä on myös pieni Paavo-poika. Katri näyttää kuvaa pojastaan.
”Oi, onpas siinä reippaan näköinen pieni mies. Selvästi äidin näköä.”         
Nostan katseeni valokuvasta ja huomaan Katrin liikuttuneen lähes kyyneliin.
”Voi kultaseni, onko kaikki kunnossa?”
Otan pöydältä puhtaan servietin ja ojennan sen itkuiselle naiselle.
”Ei tässä mitään, kyllä tämä tästä.”

En voi olla säälimättä naisparkaa. Hänellä on varmasti raskasta, kun on pieni lapsi ja mies matkustelee ympäri maailmaa. Muistan ajat, kun oma Katrini oli pieni, miten vähillä yöunilla silloin piti pärjätä. Itku oli tuolloin herkässä. Ja minulla sentään oli Onnini tukena. Tämän naisen sen sijaan täytyy pyörittää arkea lähes yksin miehen ollessa jatkuvasti työmatkoilla.

”Minun pitäisi lähteä töihin, siellä jo varmasti odotellaan minua.”
Nainen on kuivannut poskensa, silmät vielä vähän punoittavat.
”Totta kai. Suokaa anteeksi, että olen pidätellyt teitä.”
”Ei se mitään. Oli hauska jutella.”
”Niin, oli todellakin hauska tutustua.”
”Miten sinä pääset takaisin palvelutaloon, soitanko taksin?”
”Voi, en minä missään palvelutalossa asu. Pääsen kyllä kävellen kotiin.”
”Ehkä on kuitenkin parasta, että soitan sen taksin.”
”Jos välttämättä vaaditte.”

Keräämme tavaramme ja nainen vie tarjottimemme niitä varten olevaan telineeseen. Taksi odottaa jo kahvilan ulkopuolella. Nainen auttaa minut autoon ja kertoo kuskille osoitteen. Hän tulee vielä ikkunani luo, varmistaa minun päässeen istumaan mukavasti.
”Kiitos kovasti avusta ja seurasta.”
”Ei tästä ollut vaivaa.”
”Minulle voi soittaa, mikäli pikku-Paavolle tarvitsee joskus hoitajaa.”
”Kiitos tarjouksesta.”
”Näkemiin.”
Kuskin jo kaasutettua pois paikalta tajuan, etten ole antanut naiselle puhelinnumeroani.    

Ally O'Brien: Agentti

Kaivatulla joululomalla oli viimein aikaa lukea kirjastosta jo viikkoja sitten lainaamani kirja Agentti (The Agency, 2010), jonka lukemista olin odottanut innolla. Chick litiä edustava romaani kertoo 36-vuotiaasta kirjallisuusagentti Tess Drakesta, jonka elämästä ei toimintaa puutu. Kirjan alussa Tess saa kuulla että hänen pomonsa Lowell Bardwright, menestyvän viihdealan agentuurin johtaja, on kuollut yllättäen epämääräisissä olosuhteissa. Kuoleman myötä yrityksen johtoon nousee noita-akkaa muistuttava Cosima Tate, jonka kanssa Tess ei oikein tule juttuun. Ei vähiten sen vuoksi, että Tess muhinoi salaa uuden pomonsa miehen kanssa.

Romaanin aikana Tess ehtii joutua pinteeseen lähes kaikilla elämänsä osa-alueilla. Työrintamalla harmaita hiuksia aiheuttavat karmivan pomon lisäksi itsetuhoinen ja väärinymmärretty asiakas Oliver sekä oikeudellisiin vaikeuksiin joutuva miljoonasampo Dorothy, joka on Tessin ykkösasiakas. Ihana rakastaja puolestaan pelästyy Tessin äkillistä rakkaudentunnustusta. Vähä vähältä Tess huomaa, että hänen ympärillään onkin enemmän vihamiehiä - tai pikemminkin naisia - kuin ystäviä. Kaiken huipuksi todisteet alkavat viitata siihen suuntaan, että Tess olisi syyllinen Bardwrightin murhaan. Kaiken tämän hulinan keskellä nainen haaveilee oman agentuurin perustamisesta, mutta unelma tuntuu lipuvan koko ajan yhä kauemmaksi, kun silmukka Tessin kaulan ympärillä kiristyy ja elämä heittää joka suunnalta lisää esteitä kehiin.


Ally O'Brien salanimen takana ovat jännityskirjailija Brian Freeman sekä lontoolainen viihdealan agentti Ali Gunn. Yhdessä he ovat onnistuneet luomaan kiihottavan tarinan, joka hyödyntää kummankin erityisosaamista. Romaani on viihdyttävä ja melko nopeatempoinen ja sitä tuskin malttaisi laskea käsistään kesken kaiken. Samalla kuitenkin toivoin, että romaani jatkuisi ja jatkuisi enkä halunnut ahmia kirjaa heti kerralla, vaan säästelin lukunautintoa useammalle päivälle. Kirja loppui kuitenkin mielestäni liian nopeasti ja jäin janoamaan lisää. Kirjailija Brian Freemanin nettisivuilla lupaillaan jatkoa kirjalle vuonna 2012, mutten kuitenkaan löytänyt vahvistusta sille, että jatko-osa olisi ilmestynyt. Toivottavasti se tulisi pian, Tessin vaiheista haluan ehdottomasti lukea lisää. 

Agentti oli kirja minun makuuni, viihdyttävää ja mukaansatempaavaa lomalukemista. Päähenkilö Tess on melko ronski, ei ehkä aivan perinteinen chick lit -sankaritar. Myöskään hänen kokemansa vastoinkäymiset eivät kaikki ole sieltä kevyimmästä päästä, vaan vaakalaudalla on enemmän ja vähemmän naisen koko elämä. Tessin tempauksista lukeminen oli siis piristävää vaihtelua. Maailmaan mahtuu aina lisää toimivaa ja koukuttavaa chick litiä, tätä lisää kiitos. Romaanille annan tähtiä neljä viidestä.