maanantai 30. heinäkuuta 2012

Intouchables

Viikonloppuna tuli katsottua kriitikoidenkin kehuma ranskalainen komedia Intouchables. Elokuva kertoo Pariisissa asuvasta rikkaasta Philippestä (François Cluzet), joka etsii itselleen henkilökohtaista avustajaa. Haastatteluun ilmaantuu sosiaalietuuksien perässä myös elämän heittelemä Driss (Omar Sy). Työ ei kiinnosta nuorta miestä, mutta Philippe haastaa hänet ottamaan paikan vastaan ja muuttamaan loistokartanoonsa. Äiti on juuri heittänyt Drissin pihalle vankilakeikan jälkeen, joten mies päättää tarttua tarjoukseen.

Miehet ovat monin tavoin toistensa vastakohtia, eikä yhteentörmäyksiltä voida välttyä. Elokuvan komiikka syntyykin etupäässä kahden täysin erilaisen persoonan joutuessa vastatusten sekä Drissin värikkään persoonan kautta. Philippe on halvaantunut kaulasta alaspäin ja tarvitsee apua lähes kellon ympäri. Mies tutustuttaa laitapuolen elämään tottuneen Drissin oopperaan, klassiseen musiikkiin ja taiteeseen - vaihtelevalla menestyksellä. Suorasukainen ja häpeilemätön nuori mies aiheuttaa usein pahennusta ympärillään, mutta onnistuu voittamaan työnantajansa luottamuksen. 


Intouchables perustuu tositarinaan ja näyttää koskettavalla tavalla, miten ystävyys voi puhjeta kukkaan osapuolten hyvinkin erilaisista lähtökohdista huolimatta. Omaa mielenkiintoani elokuvaa kohtaan lisäsi se, että työskentelen itsekin osa-aikaisena henkilökohtaisena avustajana. Elokuvassa on mielestäni hyvin kuvattu sitä, miten läheiseksi ja tärkeäksi suhde avustettavan ja avustajan välillä voi parhaimmillaan muodostua.

Vaikka kyseessä on komedia, tarina saa sopivassa määrin myös synkempiä sävyjä. Philippe käy kirjeenvaihtoa viehättävän naisen kanssa, muttei uskalla vammansa vuoksi tavata naista. Myös Drissin monimutkaista perhetaustaa avataan elokuvan edetessä. Elokuvan loppu on kuitenkin toiveikas jättäen katsojan hyvälle mielelle.

Suosittelen elokuvaa erityisesti ranskalaisen elokuvan ja komedian ystäville, jotka kaipaavat muutakin katseltavaa kuin ainaisia jenkkihömppäleffoja. Annan elokuvalle kolme ja puoli tähteä viidestä sen hauskuuden ja inhimillisyyden vuoksi.     
 
           

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli (suomennettu 2009) oli joutunut odottamaan vuoroaan kirjahyllyssäni jo hävyttömän pitkään. Viime kuussa julkaistiin suomennos kirjailijan kolmannesta aikuisten romaanista Taivasten vanki, joten päätin viimein lukea kirjasarjan toisen osan päästäkseni lukemaan seuraavaa. Edellämainitut teokset ovat jatkoa kirjailijan vuonna 2001 ilmestyneelle Tuulen varjo -romaanille, joka on saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. 

Enkelipelin päähenkilö on nuori David Martín, joka kasvaa nuoresta pojasta lehden toimituksen kautta kirjailijaksi 1900-luvun alkuvuosikymmenien Barcelonassa. David kirjoittaa ahneelle kustantajakaksikolle Kirottujen kaupunki -nimistä romaanisarjaa, kunnes hän saa salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta Andreas Corellilta vastustamattoman tarjouksen. Kustantaja lupaa Davidille 100 000 frangia, jos nuorukainen kirjoittaa hänelle tilausteoksen. Kuolemansairas ja köyhä kirjailija ottaa tehtävän vastaan tietämättä päätöksensä seurauksia. 

Uuden toimen myötä Davidin terveydentila kohenee merkillisesti ja hän alkaa kirjoittaa tilattua tarinaa. Hän muuttaa ihailemaansa tornitaloon, missä on aiemmin asunut Diego Marlasca -niminen kirjailija. Davidille selviää, että talon entinen omistaja on vuosia aiemmin kuollut hämärissä oloissa. David ryhtyy selvittämään Marlascan kohtaloa, mutta mitä enemmän hän saa selville, sitä enemmän hän huomaa elämänsä muistuttavan edesmenneen miehen kohtaloa. David uppoaa yhä syvemmälle menneisyyden salaisuuksiin, kunnes helppoa ulospääsyä onnettomasti paisuvasta tapahtumavyyhdistä ei enää ole.


Edeltäjänsä tavoin myös Enkelipelissä vieraillaan Unohdettujen kirjojen hautausmaalla, missä Davidin ja Diego Marlascan tiet risteävät. Samoin romaanissa on tallella jo Tuulen varjosta tuttu synkkä miljöö, mystinen tunnelma ja loppua kohti tihenevä juoni. Romaaneja voi lukea itsenäisinä teoksina, joskin suosittelen vahvasti lukemaan myös Tuulen varjon, ellet vielä ole kyseiseen mestariteokseen törmännyt. 

Enkelipeli sisältää sopivassa määrin mysteeriä, jännitystä ja rikoksia romantiikkaa unohtamatta. Carlos Ruiz Zafónia on ylistetty yhdeksi aikansa parhaimmista espanjalaiskirjailijoista ja minä olin Tuulen varjon luettuani valmis liittymään tähän kuoroon. Enkelipeli ei mielestäni yllä täysin edeltäjänsä tasolle ehkäpä lähinnä siitä syystä, että edellinen romaani nousi heti omalle suosikkilistalleni, minkä myötä odotukset tätä kirjaa kohtaan olivat kovin korkealla. Romaani lähtee liikkeelle omaan makuuni liian hitaasti, joskin tarinan lopusta pidin kovasti.

Romaanille annan tähtiä kolme ja puoli viidestä ja jään odottamaan milloin saisin kirjastosta käsiini Taivasten vangin.      
          

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Mielikuvituksellinen tarina ystävyydestä ja rakkaudesta

Aiemmin tänä kesänä nappasin vanhempieni kirjahyllystä korkean pinon äitini suosittelemia kirjoja lainaan. Tähän joukkoon kuului myös Cecelia Ahernin jo viisi vuotta sitten suomennettu romaani Yllätysvieras (If You Could See Me Now, 2007). Ahern on yksi Irlannin suosituimmista kirjailijoista ja moni hänen romaaneistaan oli minulle jo entuudestaan tuttu, joten tartuin tähän kirjaan innolla. 

Kirjan päähenkilö on irlantilainen sisustussuunnittelija Elizabeth Egan, jonka elämää varjostavat vaikeat perhesuhteet. Äiti on lähtenyt omille teilleen Elizabethin ollessa vasta lapsi jättäen pienen Saoirse-vauvan Elizabethin ja Brendan-isän hoidettavaksi. Vastaava kuvio on toistunut myöhemmin, kun Elizabeth on aikuisena päätynyt adoptoimaan holtittoman Saoirsen Luke-pojan. Elizabeth on joutunut perheensä vuoksi luopumaan kaikista omista haaveistaan ja palaamaan New Yorkista  piskuiseen kotikaupunkiinsa, joka tuntuu nukkuvan jatkuvaa talviunta.

Eräänä päivänä Luken ja hieman myöhemmin myös Elizabethin elämään astelee salaperäinen Ivan, joka ravistelee Elizabethin periaatteita ja tuo täysin uusia tuulia kaksikon elämään. Elizabeth uskaltaa vihdoin avautua kuorestaan ja kokeilla ennen hänelle täysin tuntemattomia asioita. Pikkuhiljaa häntä alkaa kuitenkin epäilyttää, kuka tyhjästä ilmestynyt mies oikein on ja miksi hän ei tiedä edes miehen sukunimeä. Luke suhtautuu Ivaniin ihanan mutkattomasti, mutta Elizabethilla kestää kauan ymmärtää, kuka Ivan oikein on. 


Yllätysvieras ei mielestäni aivan yllä Ahernin parhaimpien romaanien tasolle, mutta se on joka tapauksessa virkistävää luettavaa. Tarina kertoo ennen kaikkea ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta se ei ole perinteinen kuvaus kummastakaan. Kirjailija sekoittaa sopivassa määrin fantasiaa reaalimaailmaan saaden aikaan tuoreelta tuntuvan rakkaustarinan. Lukijana tempauduin mukaan romaanin maailmaan heti ensimmäisestä luvusta alkaen, mutta varsinaista lukemismaniaa kirja ei onnistunut minussa synnyttämään. 

Mikäli viihdyttävä romanttinen kirjallisuus kiinnostaa, kannattaa Yllätysvieraan lisäksi tutustua myös Ahernin muihin kirjoihin. Supersuositusta P.S. Rakastan sinua -romaanista on tehty myös Hollywood-elokuva, joka on ehdottomasti katsomisen arvoinen. 

Yllätysvieraalle annan kolme tähteä viidestä. Kyseessä on aivan kelpo kirja vaikkapa kesälomalukemiseksi.