Nader ja Simin: Ero

Vihdoin sain katsotuksi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin aiemmin tänä vuonna voittaneen elokuvan Nader ja Simin: Ero (2011) - enkä joutunut pettymään. Elokuvan nimestä saa hieman harhaanjohtavan kuvan, sillä suurin osa elokuvasta ei kerro niinkään pariskunnan erosta, vaan yksittäisesta tapauksesta, joka on enemmän tai vähemmän seurausta parin välien katkeamisesta.

Iranilainen aviopari on ajautunut eron partaalle. Vaimo Simin (Leila Hatami) haluaisi muuttaa pariskunnan 11-vuotiaan tyttären Termehin (Sarina Farhadi) kanssa ulkomaille, mutta aviomies Nader (Peyman Moaadi) ei halua jättää Alzheimerin tautia sairastavaa isäänsä (Ali-Asghar Shahbazi). Pariskunta saa avioeron, mutta äiti ei siltikään pääse muuttamaan ulkomaille tyttärensä kanssa, koska tähän tarvittaisiin isän suostumus. 

Koska Simin ei enää ole hoitamassa huonokuntoista appeaan, Naderin täytyy löytää isälleen uusi hoitaja. Paikan ottaakin vastaan köyhä Razieh (Sareh Bayat), joka kuitenkin vaikuttaa jossain määrin epäluotettavalta. Elokuvan käännekohtana on päivä, jolloin Nader palaa kotiin ja löytää isänsä lattialta, sänkyyn sidottuna, eikä hoitajaa näy missään. Lisäksi lipaston laatikosta on hävinnyt rahaa. Pian Razieh palaa, mistä seuraa riitaa hänen ja Naderin välillä - kohtalokkain seurauksin. Loppuelokuva kuluu, kun oikeudessa selvitetään, mitä kaksikon välillä oikeastaan tapahtui.

Elokuva on taitavasti rakennettu ja kiehtova. Katsojan on vaikea päättää kenen puolella hänen tulisi olla ja oikeudessakin syytteitä ollaan nostamassa puolin ja toisin. Tarinassa ei ole mustavalkoista hyvä-paha-vastakkainasettelua, vaan tilanne esitetään kompleksisena, mikä saa tilanteen tuntumaan todelliselta. Jännite elokuvassa säilyy loppuun asti eikä katsojan mielenkiinto pääse herpaantumaan missään vaiheessa.

Elokuvaa katsellessa pääsee tutustumaan iranilaiseen elämään, joka eroaa monin tavoin meille suomalaisille tutusta. Nainen ei saa tehdä lähes mitään ilman miehensä lupaa, ei edes ottaa työtä vastaan. Uskonto säätelee vahvasti ainakin hoitaja Raziehin, hartaan uskovaisen, tekemisiä. Töissäkään hän ei voi pestä hoitamaansa vanhusta soittamatta ensin "kuumalle linjalle" kysyäkseen tekoon lupaa. Avioeron jälkeen nuori Termeh-tyttö jää asumaan isänsä ja isoisänsä kanssa, kun äiti muuttaa takaisin oman perheensä luo. 

Elokuva saa minulta neljä tähteä viidestä. Arkisilta tuntuvista tapahtumista on onnistuttu kokoamaan koukuttava draama, joka ei heti unohdu.

Vieras

Riikka Pulkkisen tuorein, kolmas romaani Vieras (2012) on edeltäjiensä tavoin monisyinen ja kiinnostava teos. Päähenkilö Maria on Helsingissä asuva pappi, joka jättää yllättäen kaiken taakseen ja pakenee lähes hetken mielijohteesta New Yorkiin, missä hän aluksi haahuilee turistin tavoin vailla suurempaa päämäärää. Maria päättää jäädä kaupunkiin hieman pidemmäksi aikaa, mutta menneisyyden haamuja ei voi kokonaan paeta edes valtameren toiselle puolen. 

Romaanissa on lomittuneena kolme aikatasoa. Nykyhetkessä Maria viettää aikaa New Yorkissa tutustuen uuden kämppiksensä Mélanien avulla uudenlaisen tanssin maailmaan. Yhtä tärkeä rooli romaanin kokonaisuuden kannalta on myös 14-vuotiaan Marian elämäntilanteen kuvauksella sekä tapahtumilla, jotka sijoittuvat lähimenneisyyteen juuri ennen Marian lähtöä. 

Naisen nuoruutta kuvaavat tapahtumat sijoittuvat Oulun seudulle Marian (ja myös Pulkkisen itsensä) lapsuudenmaisemiin, mikä tietenkin kiinnostaa myös minua, koska olen samalta seudulta kotoisin. 14-vuotiaan Marian äiti on vast'ikään kuollut ja muutenkin Marian elämässä tapahtuu muutoksia. Nuori tyttö kokee voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja sairastuu vakavasti. Mariaa kiehtoo ja samalla piinaa hengen ja ruumiin problematiikka, joka onkin yksi koko romaanin tärkeimmistä teemoista. 

Ennen New Yorkiin matkustamista Maria on tutustunut 7-vuotiaaseen Yasmina-tyttöön, jonka kanssa hän on ystävystynyt. Maria on ehtinyt kiintyä tyttöön kovasti, mutta Helsingissä on tapahtunut jotain, mikä saa Marian pakenemaan Atlantin taakse mukanaan pienen tytön muumipäiväkirja. Mikä on ollut niin kamalaa, että on saanut Marian jättämään miehensä ja työnsä taakseen ja lähtemään sanaakaan sanomatta? 

Romaanin tunnistaa jo kielensä puolesta Pulkkisen teokseksi, mutta valitettavasti kirja ei minua sytyttänyt aivan samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat romaanit. Hyvä se oli, mutta jotain jäin silti kaipaamaan. Marian elämän varhaisemmat vaiheet olivat mielestäni mielenkiintoisempia kuin naisen visiitti New Yorkiin. Teemoiltaan romaani on kuitenkin puhutteleva ja mielenkiintoinen. Pidin myös kiinnostavana kehitystä ja muutosta, joka Mariassa tapahtuu 14-vuotiaasta aikuiseksi naiseksi.  Ehdottomasti kiinnostavinta romaanissa mielestäni oli päähenkilön nuoruuden kuvaus, sillä tämä aika luo pohjan myös tulevalle. 

Annan romaanille tähtiä kolme ja puoli viidestä. Teos oli mielestäni keskivertoa parempi, muttei sentään loistava.

Raja

Tällä kertaa blogissani arvioinnin kohteena on ensimmäistä kertaa näytelmä. Kävin eilen Oulun kaupunginteatterissa perheeni kanssa katsomassa Riikka Pulkkisen samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän Raja. Kovinkaan usein en viime vuosina ole teatterissa käynyt, mutta tällä kertaa todella kannatti tehdä poikkeus.

Rajassa päähenkilöinä ovat 16-vuotias Mari, joka ajautuu suhteeseen perheellisen äidinkielenopettajansa kanssa, sekä Marin täti Anja, joka on luvannut Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen tappaa hänet, kun mies ei enää muista. On tullut lupauksen lunastamisen aika, mutta Anja epäröi, ei pysty toteuttamaan lupaustaan. Sekä Mari että Anja ovat ajautuneet tilanteeseen, josta ei tunnu olevan helppoa ulospääsyä. Mari turvautuu viiltelyyn, Anja lääkkeisiin ja alkoholiin. Molempien on päätettävä, mitä he elämältään haluavat - vai haluavatko elää laisinkaan. 

Pulkkisen tarina on raskas, mutta myös ihanan monivivahteinen ja ajatteluun kannustava. Eri henkilöt painiskelevat saman kysymyksen äärellä: missä raja menee? Valmiita vastauksia ei ole olemassa, jokaisen on valittava oma kohtalonsa, tehtävä tietoinen valinta. 

Riikka Pulkkinen on yksi lempikirjailijoistani ja näytelmää katsoessani pidin siitä, että hänen tekstinsä ja kielensä oli vahvasti mukana myös teatterilavalla. Siitä oli myös kovasti hyötyä, että olin lukenut romaanin jo aiemmin, koska muuten varsinkin alussa näytelmästä olisi voinut olla melko vaikea saada otetta. Näytelmässä eri aikatasot sekoittuivat, mutta seuraamista helpotti näyttelijöiden toimiminen kertojan roolissa vuorotellen. 

Romaani oli mielestäni oikein onnistuneesti sovitettu näyttämölle ja arkojen aiheiden käsittelyyn sopi, että näytelmä esitettiin pienessä Pikisalissa, jossa näyttelijät olivat katsomon keskellä, lähellä yleisöä. Ainoana miinuspuolena oli se, ettei näyttelijöiden kasvoja aina nähnyt, koska katsojat istuivat näyttämön ympärillä neliönmuotoisessa asetelmassa. Esityksessä oli kuitenkin intiimi tunnelma, joka sai minutkin pariin otteeseen liikuttumaan lähes kyyneliin.

Raja on paitsi osuva ajankuvaus myös kertomus ihmiselämän perimmäisistä elementeistä: elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja halusta, vapaudesta ja velvollisuudesta. Mikäli uskallat haastaa itsesi pohtimaan vaikeiden kysymysten äärellä, kehotan joko katsomaan näytelmän tai lukemaan Pulkkisen romaanin. Näytelmälle annan tähtiä neljä ja puoli viidestä, olen edelleen yön yli nukuttuani hyvin vaikuttunut näkemästäni.   

P.S. Pian tulossa myös postaus Pulkkisen uusimmasta romaanista Vieras.

The Vow

Nyt täytyy heti päästä postaamaan elokuvasta The Vow (2012), jonka olen halunnut nähdä jo pitkään, mutta joutunut odottamaan, koska olin lupautunut katsomaan elokuvan yhdessä siskoni kanssa. Tänään odotus vihdoin päättyi, kun siskokset päätyivät saman katon alle viettämään leffailtaa :)

Elokuva kertoo nuoresta avioparista Leosta (Channing Tatum) ja Paigesta (Rachel McAdams), jotka joutuvat auto-onnettomuuteen. Leo selviää vahingoitta, kun taas Paige ei koomasta herättyään muista mitään edellisestä viidestä vuodesta - eikä myöskään aviomiehestään. Leo yrittää kaikin tavoin saada rakkaan vaimonsa muistin palautumaan, mutta edistystä ei tunnu tapahtuvan. Paigen silmissä Leo on tuntematon mies, kenestä hänellä ei ole minkäänlaista muistikuvaa. 

Miehensä sijaan Paige tukeutuu vanhempiinsa, joihin hän on katkaissut välit ennen muistinmenetystään. Syytä välien katkeamiseen hän ei itse muista, eikä kukaan halua myöskään kertoa hänelle totuutta. Pian naisen elämä on palaamassa samoihin uomiin kuin viisi vuotta sitten, mikä tarkoittaa myös kuvioihin palannutta ex-kihlattua Jeremyä (Scott Speedman). Saako Leo suostuteltua vastahakoisen Paigen tutustumaan heidän yhteiseen elämäänsä vai turvautuuko nainen tuttuun ja turvalliseen elämään, siihen ainoaan jonka hän muistaa? Merkitsevätkö annetut avioliittolupaukset enää mitään, jos toinen osapuoli ei niitä muista?

Minua The Vow onnistui koskettamaan, vaikken oikeastaan ollut edes odottanut elokuvalta mitään syvällistä. Olisin ollut tyytyväinen jo pelkästään siihen, että pääsen lepuuttamaan silmiäni katsellen ihanaa Channing Tatumia, mutta ilokseni elokuvalla oli muitakin ansioita. Lisäpointseja leffalle ropisee siitä, että se perustuu tositapahtumiin. Minuun ainakin vetoaa se kun tiedän, että sama tarina on oikeasti tapahtunut todellisille ihmisille eikä vain valkokankaalla. Elokuvaa katsoessani saatoin vain kauhulla kuvitella, mitä itse tekisin, jos joutuisin käymään läpi saman kuin Leo ja Paige. Tai pikemminkin Leo tai Paige, niin eri tavoin he tilanteeseen suhtautuvat.

Annan elokuvalle neljä tähteä viidestä, koska se on ehdottomasti parempi kuin keskiverto samaa tyylilajia edustava leffa. The Vow onnistui liikuttamaan minut lähes kyyneliin, mitä en ollut osannut odottaa. Suosittelen lämpimästi kiinnostuneita katsomaan :)