To Rome with Love

Woody Allenin uusin elokuva To Rome with Love (2012) jatkaa hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin edellinen elokuva Midnight in Paris (katso arvio elokuun kansiosta). Tällä kertaa miljöönä vain on Pariisin sijaan niin ikään romantiikan kyllästämä ikuinen kaupunki Rooma, jossa suurelle joukolle erilaisia henkilöhahmoja sattuu odottamattomia kohtaamisia ja kommelluksia. Jälleen kerran Allenin elokuvaa tähdittää loistava ryhmä tunnettuja näyttelijöitä, mm. Penélope Cruz, Alec Baldwin, Ellen Paige, Jesse Eisenberg ja tietysti ohjaaja Allen itse. Parhaat roolisuoritukset tulevat ehkä kuitenkin elokuvan vähemmän tunnetuilta nimiltä.

Elokuva muodostuu useasta eri tarinasta, joita yhdistää oikeastaan vain yhteinen tapahtumapaikka. Yhdessä tarinassa juuri naimisiin mennyt pariskunta joutuu häämatkallaan eroon toisistaan ja kumpikin päätyy tahoillaan sattumuksen kautta odottamattomaan seuraan. Eräs tarinoista rakentuu toisen nuoren parin ympärille. Amerikkalaisen tytön vanhemmat saapuvat Roomaan tapaamaan tyttären uutta italialaista poikaystävää ja tämän perhettä. Tytön isä on eläkkeellä oleva laulualan ammattilainen ja melkoinen päällepäsmäri, joka yrittää väkisin tehdä tyttärensä vastahakoisesta appi-isästä uuden oopperatähden. Elokuvassa on näiden kahden lisäksi myös pari muuta hassunhauskaa tarinalinjaa.   

Vaikka To Rome with Love on ihan kelpo elokuva ja paikoin varsin hauska, tämä leffa jää väkisinkin Allenin edellisen elokuvan varjoon ja osoittautuu näin jonkinasteiseksi pettymykseksi. Pidän kuitenkin kovasti ohjaaja/käsikirjoittaja Allenin tyylistä ja kylmäksi tämäkään elokuva ei onneksi katsojaa jätä. Luulen, että tämä elokuva voisi toimia paremmin, jos ei vielä olisi nähnyt Midnight in Paris -elokuvaa, eikä näin ollen olisi yhtä selkeää vertailukohdetta tälle filmille. Allenin uusin hauskutti minua katsojana sen verran, että annan elokuvalle kaksi ja puoli tähteä viidestä.

Halloween-tarina

Viikonloppuna tuli erästä kirjoittamisen kurssia varten rustailtua halloween-aiheinen kertomus, tässäpä teille luettavaksi:

HALLOWEEN-NAAMIAISET

On pyhäinpäivän aattoilta. Mies valmistautuu kotonaan tulevaan iltaan miettien sopivaa asua naamiaisiin. Juhlat järjestetään läheisessä koulussa ja tapahtuma on kaikille avoin. Mies ei muista, milloin olisi viimeksi käynyt juhlissa tai ylipäätään ihmisten ilmoilla, mutta nyt hän on päättänyt tehdä poikkeuksen. Hän on kypsytellyt ajatusta päässään jo pari viikkoa, aina siitä asti kun näki ilmoituksen lehdessä. Aluksi hän sivuutti lehtijutun lähes tyystin pelkkänä hömpötyksenä, mutta myöhemmin hän joutui kaivamaan vanhan numeron lehtilaatikon pohjalta, koska ei saanut juhlia pois mielestään. Ajatus naamiaisista kutkutti vatsanpohjaa. Oli vapauttavaa jo pelkästään miettiä, että kaupunki vilisisi paholaisiksi ja kaiken maailman hirviöiksi pukeutuneita ihmisiä, joita ei voinut tunnistaa naamioiden takaa. 

Mies on pohtinut illan pukuaan hartaasti, muttei ole vielä tullut asiassa kummoiseenkaan lopputulokseen. Olisi tietysti ollut helppoa vain kävellä pilailutavaroita tai naamiaisasuja myyvään liikkeeseen ja ostaa jokin sopiva asu, mutta hän ei ole saanut itseään niskasta kiinni ajoissa. Nyt on jo liian myöhäistä, sillä kaikki erikoisliikkeet ovat sulkeneet ovensa tältä päivältä. Jotain täytyisi keksiä ja pian, sillä muutaman korttelin päässä juhlat ovat jo alkamaisillaan.

Koluttuaan aikansa vaatekaappiaan mies tulee siihen tulokseen, ettei kaapin vaatimattomasta sisällöstä saisi aikaan erityisen pelottavaa tai kammottavaa asukokonaisuutta. Hän päättää pukea päälleen ainoan pukunsa, isältä perityn. Puku on jo vanha ja koinsyömä, joten se sopii tarkoitukseen hyvin. Hän ei löydä minkäänlaista naamaria kasvojensa suojaksi, mutta onneksi sentään pitkätukkaisen mustan peruukin, jolla hän saisi peitettyä kasvojaan jonkin verran. Hän muistelee, että jossain lipaston laatikoista taitaa olla myös muoviset vampyyrinhampaat, jotka kruunaisivat asun. Kokonaisuus ei kyllä ole aivan sitä, mitä hän oli alun perin toivonut, mutta saa luvan menetellä paremman puutteessa. Onneksi ulkona – kuten luultavasti myös juhlissa – on pimeää.    

Pukeuduttuaan asuunsa mies lähtee kävelemään hiljakseen kohti juhlapaikkaa. Hän nauttii kirpeästä syysilmasta ja raikkaasta tuulahduksesta, jonka tuuli tuo hänen kasvoillaan. Häntä vastaan kävelee äiti käsipuolessaan kaksi muutaman vuoden ikäistä lasta, jotka ovat pukeutuneet ampiaiseksi ja avaruusolioksi. Vähän ennen kuin kolmikko ohittaa miehen voimakas tuulenpuuska tarttuu miehen peruukkiin ja heittää sen maahan pienen avaruusolennon jalkojen juureen. Mies jäykistyy paikoilleen. Hän tuntee olonsa paljaaksi ja haavoittuvaksi ilman peruukkia. Hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä, poimia peruukki maasta vai luikkia äkkiä karkuun.

Parin metrin päässä lapset ovat niin ikään pysähtyneet ja jääneet toljottamaan miestä, joka tuntee katseiden polttavan ihoaan. Hän syöksähtää kohti peruukkia, mutta nainen ehättää poimia sen maasta ennen häntä.

– Olkaa hyvä. Tuulinen ilta, vai mitä?     

Mies ei tiedä mitä vastata, joten hän tyytyy nyökkäämään. Huojentuneena hän sieppaa peruukin naisen ojennetusta kädestä. Mies asettelee peruukkia takaisin päähänsä, kun häntä hievahtamatta tuijottanut ampiainen puhkeaa yhtäkkiä äänekkääseen itkuun ja huutoon. Äiti koettaa rauhoitella lasta.

– Shh, ei mitään hätää.

Mies ei jää kuuntelemaan naisen lohdutteluja, vaan ottaa jalat alleen. Hän ehtii vielä kuulla takaansa pienen pojan kimeän äänen.

– Äiti, miksi se setä näytti niin oudolta?

Mies on kuullut tarpeeksi ja kiristää tahtia entisestään. Takaa kuuluvat äänet vaimenevat nopeasti epäselväksi muminaksi ja hän uskaltaa taas hengittää.

Hetken rivakasti käveltyään mies tajuaa saapuneensa koululle. Parkkipaikka on jo täyttynyt autoista ja muutamia on pysäköity myös tienvarteen. Juhlapaikan ikkunoista kajastaa hieman valoa pimeälle pihalle. Ulkona mies miettii, oliko sittenkään hyvä ajatus tulla juhliin. Vielä ehtisi kääntyä takaisin. Hän arpoo hetken kahden vaiheilla, mutta päättää lopulta mennä sisään. Onhan hän jo tullut tänne asti ja pukeutunutkin tilaisuutta varten, tämä on hänen iltansa.

Sisääntuloaulan seinät on peitetty mustilla jätesäkeillä ja seinien reunustoilla lepää kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä, joiden silmistä ja suun rei’istä tulvii valoa muuten hämärään tilaan. Noidaksi pukeutunut vanhempi nainen tulee hymyillen miestä kohti.

– Tervetuloa. Tästä saat itsellesi numeron.    

Mies yrittää pyristellä vastaan, mutta nainen ei anna periksi.

– Kaikki saavat numeron äänestystä varten, paras puku palkitaan illan päätteeksi.

Mies ei haluaisi olla ehdolla, muttei myöskään halua pahoittaa vanhan naisen mieltä. Hän ottaa läheiseltä pöydältä mukin ja kauhoo sen puolilleen oranssia nestettä, joka haiskahtaa vähintäänkin epämääräiseltä. Haju saa hänen ihokarvansa nousemaan pystyyn, mutta hän ajattelee sen kuuluvan asiaan, onhan sentään halloween.

Hetken verran mies pyörittelee mukia kädessään ja kerää rohkeutta astuakseen juhlasaliin, missä runsas vierasjoukko melutasosta päätellen jo seurustelee ja tanssii. Aikansa vitkuteltuaan mies ei enää näe mitään tekosyytä jäädä seisoskelemaan aulaan yhtään pidempään ja hiippailee arasti saliin toivoen, että mahdollisimman harva huomaisi hänen tulonsa.  

Hän asettuu ensin ovensuun tuntumaan, mistä hän hivuttautuu pikkuhiljaa seinän viertä pitkin peremmälle huoneeseen. Hän katselee eloisasti juttelevia ja äänekkäästi nauravia pikku seurueita tietoisena siitä, ettei hän kuulu joukkoon. Hän ei tunnista yksiäkään tuttuja kasvoja, eikä se ole mikään ihme. Eihän hän voi tunnistaa ketään, koska ei ikinä käy missään.

Mies katselee huomaamattomasti ympärilleen ja näkee yllätyksekseen nuoren naisen toisella puolen salia vilkuilevan häneen päin. Mies tuntee poltetta poskissaan ja luo äkkiä katseensa maahan haroen peruukkiaan, jotta se peittäisi paremmin hänen kasvojaan. Hänen ohitsensa kävelee nauraen kaksi zombia, joista toinen vilkaisee häntä. Miehellä on tunne, että kaksikko nauraa hänelle. Sisimmässään hän tietää, ettei näin luultavasti ole, muttei voi mitään tunteelleen. Mies häpeää itseään ja alkaa kaivata takaisin kotinsa turvaan.     

Lopun iltaa mies tuntee olonsa entistä vaivaantuneemmaksi. Pitkin iltaa hän huomaa ihmisten supisevan keskenään hänen läheisyydessään ja luovan häneen pitkiä katseita. Hän yrittää parhaansa mukaan sulkea korvansa ilkeiltä puheilta. Hän ei voi olla miettimättä, miksi ylipäätään vaivautui tulemaan juhliin, joissa hän ei tunne ketään ja joissa joutuu vain muiden epämieluisan huomion kohteeksi. Hän pähkäilee jo, että viisainta olisi lähteä, mutta uteliaisuus saa hänestä yliotteen. Lavalle on noussut mikkeineen muumioksi pukeutunut mies ja samalla musiikki hiljenee.   

– Hyvät naiset ja herrat, on aika paljastaa äänestystulos ja illan karmivin asu. Äänet on laskettu ja voittaja on numero…156!

Mies katselee ympärilleen etsien voittajaa, mutta kukaan ei näytä reagoivan numeroon. Hän näkee muidenkin katseiden pyörivän ympäriinsä, kunnes eräs kummitus osoittaa häntä.

– Täällä on numero 156, voittaja löytyi.

Mies kangistuu kauhusta, tämä ei voi olla totta. Eihän hänen asunsa ole mitenkään erikoinen. Yhtäkkiä mies sokaistuu, valokeila on suunnattu suoraan häneen. Kaiuttimista kuuluu taas muumion ääni.

– Äänestäjät ovat ylistäneet voittajan maskia pelottavan aidonnäköiseksi. Tulehan tänne lavalle noutamaan palkintosi.

Miehen jalat vievät kuitenkin kuin automaattisesti takaperin kohti aulaa. Muutaman askeleen jälkeen hän kääntyy ulko-ovea kohti ja pinkaisee juoksuun paniikissa.   

Mies juoksee koko matkan kotiin, missä hän lopulta lysähtää väsymyksestä eteisen lattialle. Siinä istuessaan sydämen syke alkaa vähitellen tasoittua ja niskaan noussut hiki kuivahtaa. Miestä paleltaa. Toivuttuaan pahimmasta järkytyksestä ja uupumuksesta hän nousee ylös kylmältä lattialta ottaen tukea seinästä. Hän repii pois päältään ummehtuneen puvun, illan koettelemuksissa kärsineen peruukin ja naurettavat tekohampaat. Hän tuntee helpotusta saadessaan olla taas oma itsensä.  

Miehen katse osuu seinällä roikkuvaan peiliin ja hän jää tavoistaan poiketen tuijottamaan kuvaansa. Peilistä häntä katsovat takaisin ruhjoutuneet kasvot, joiden silmistä ennen niille niin tyypillinen pilke on hävinnyt jo aikapäiviä sitten. Onnettomuus välähtää miehen mielessä, mutta hän ei anna itsensä ajatella kohtalokasta iltaa yhtään enempää.

Mies toivoo, että vielä jonain päivänä ihmiset näkisivät hänessä muutakin kuin vastenmielisen hirviön. Hän on väsynyt siihen, ettei kukaan näe rosoisen ulkokuoren alle hänen sisimpäänsä, missä hän tuntee olevansa kaikkea muuta kuin hirviö.   

 

Kätkijät

Tällä kertaa esittelyvuorossa on japanilainen anime-elokuva Kätkijät (Kari-gurashi no Arietti, 2010). Elokuva perustuu Mary Nortonin lastenkirjaan ja sen on tuottanut Hayao Miyazakin perustama Studio Ghibli. Katsoin elokuvan englanniksi dubattuna ja teksitettynä, joten ei kannata ihmetellä, jos henkilöiden nimet kuulostavat hieman erilaisilta kuin alkuperäisessä tai suomenkielisessä versiossa. 

Elokuva kertoo kahden nuoren, Arriettyn ja Shawnin, tuoreesta ystävyydestä. Kaksikon tutustuminen ei suju aivan tavanomaiseen tapaan, sillä Arrietty on kätkijä eli perustarvikkeita ihmisiltä lainaava pikkuihminen ja Shawn taas tavallinen, normaalikokoinen ihminen. Shawnin täti lähettää pojan lepäämään vanhan naisen hoiviin taloon, jonka rakenteiden alla Arrietty vanhempineen asuu. 

Saavuttuaan uuteen taloon Shawn näkee Arriettyn pihalla ja tunnistaa tytön pikkuihmiseksi äitinsä tarinoista. Tapaamisesta kuultuaan Arriettyn hermoheikko äiti pillastuu, koska he ovat oppineet pitämään ihmisiä vaarallisina. Arrietty yrittää salata uuden tuttavuuden vanhemmiltaan, kunnes he saavat tietää asiasta ja päättävät, että perheen on muutettava pois turvallisuutensa vuoksi. 

Ulkoisesti anime on helppo tunnistaa Miyazakin elokuvaksi, vaikka kyse ei tällä kertaa olekaan hänen ohjauksestaan. Miyazakille ominaiseen tapaan elokuvassa yhdistyvät tavallinen reaalimaailma ja fantasiamaailma. Maailmojen välinen yhteiselo ei kuitenkaan ole täysin kitkatonta, mistä aiheutuukin elokuvan pääkonflikti.

Elokuva on kuvaus kielletystä ystävyydestä, mutta se antaa myös muuta ajattelemisen aihetta. Animea katsoessaan ei voi olla ajattelematta, miten julmasti ja itsekkäästä ihminen välillä kohtelee ympäröivää maailmaa ja muita eläviä olentoja. Miyazakin animaatioelokuvissa pidän myös siitä, että niitä voi katsella mielellään niin lapset kuin aikuisetkin. 

Kätkijät ei yllä aivan omalle suosikkilistalleni Miyazakin tuotannossa, vaikka se aivan kelpo elokuva onkin. Mikäli lajityyppi kiinnostaa, kehottaisin tutustumaan myös muuhun Miyazakin tuotantoon, joista omia lempielokuviani ovat Naapurini Totoro (1988) ja Ponyo rantakalliolla (2008). Tällä kertaa katsotulle animelle annan tähtiä kolme viidestä.