maanantai 20. elokuuta 2012

Härmä

Pikainen postaus kotimaisesta elokuvasta Härmä (2011), joka tuli eilen katsottua kaveriporukalla. Elokuva sijoittuu 1800-luvulle ja Pohjanmaalle kertoen tarinaa Härmän pitäjästä ja sen asukkaista. Keskiössä on Välitalon perhe ja erityisesti perheen kaksi aikuista poikaa, Matti (Lauri Tilkanen) ja Esko (Mikko Leppilampi). Nuorempi Matti on rakastunut Ainoon (Pamela Tola) ja pari haluaisi naimisiin, mutta sitä varten Matti tarvitsisi itselleen maata ja talon. 

Poikien isä Antti (Esko Salminen) tekeekin testamentin ja määrää pitäjän mahtavimman talon kunnolliselle Matille, mikä arvatenkin kaikkea muuta kuin ilahduttaa perheen esikoista, väkivaltaista Eskoa. Esikoinen päästää vihansa valloilleen ja hukuttaa isänsä perinnön vuoksi.  Pian veljesten välit tulehtuvat kokonaan ja tilanne kärjistyy niin pahaksi, että Matin on lähdettävä pois. Aino-rakas on tietenkin otettava matkaan, mutta rakastavaisten karkumatkan ehtii estää Ainon isä. Jotta soppaan saataisiin sopivasti lisää draamaa, Esko päättää kosia Ainoa. Nuoren naisen vanhemmat ovat velkaa Välitalon uudelle isännälle Eskolle, joten Ainolle ei käytännössä jää kuin yksi vastenmielinen vaihtoehto. 


Elokuvan katsottuani olen hyvin onnellinen, etten itse elänyt 1800-luvun Suomessa. Elokuvassa puukot heiluvat vähän väliä ja Esko hännystelijöineen saa vapaasti riehua miten mieli tekee kenenkään puuttumatta väkivaltaan, joka tapahtuu keskellä kirkasta päivänvaloa lukuisten silminnäkijöiden edessä. Vaikka elokuva sisältääkin omaan makuuni vähän liikaa väkivaltaa, se ei kuitenkaan vie täysin huomiota pois elokuvan ansioista. 

Juonen pohjana on kaunis rakkaustarina, jonka mielenkiintoa lisää tieto siitä, ettei pääparin rakkaus lööppien mukaan jäänyt pelkästään valkokankaalle. Elokuva on myös kiinnostava, joskin samalla melko karu, ajankuvaus. Pohjanmaan maisemat ovat oivallinen miljöö elokuvan tapahtumille ja puvustus on onnistunut. Myös vahva murre lisää roimasti autenttisuuden tuntua enkä pitänyt pahana, vaikken kaikkia sanoja aina ymmärtänytkään.

Härmä on mielestäni oikein onnistunut kotimainen elokuva ja yllätti minut positiivisesti. En kovin usein katso suomalaisia leffoja, mutta nyt kyseessä oli mielenkiintoinen elokuva, jonka kohdalla saattoi mielellään tehdä poikkeuksen. Elokuva saa minulta (tosin hieman nipin napin) neljä tähteä viidestä. Kiitokset leffaseurasta ja -valinnasta Jarnolle ja Anniinalle, muuten olisi luultavasti jäänyt tämä leffa katsomatta!    

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Ole luonani aina

Viikonlopun leffaputkea jatkaa brittidraama Ole luonani aina (Never Let Me Go, 2011). Olikohan kohtalon johdatusta, sillä kyseinen elokuva jatkaa osittain samaa teemaa kuin edellisessä postauksessa esitelty In Time. Tämä elokuva sijoittuu tulevaisuuden sijaan lähimenneisyyteen, mutta todellisen historian sijaan menneisyys muistuttaa pikemminkin mahdollista tulevaisuutta. 

Elokuva kertoo kolmesta ystävyksestä: Kathysta (Carey Mulligan), Ruthista (Keira Knightley) ja Tommysta (Andrew Garfield). Kolmikko tutustuu jo lapsina Hailsham-nimisessä koulussa ja elokuvan alku kertookin kolmikosta noin kymmenen vuoden ikäisinä. Kaverusten kohtalo on sinetöity jo tässä vaiheessa. Kolmikko on kaikkien koulun oppilaiden tapaan klooneja, joiden tarkoitus on toimia aikuisiän saavutettuaan elintenluovuttajina, kunnes heidän oma kroppansa ei enää kestä leikkauksia.   


Koulun jälkeen kolmikko lähetetään mökille odottamaan aikuistumista muiden nuorten kanssa. Vaikka heidän elämänsä on edelleen hyvin säädösteltyä ja heitä vahditaan rannekkeiden avulla, nuoret eivät valita osaansa. He vaikuttavat osaansa nähden onnellisilta, koska saavat tehdä päiväretkiä ympäristössä. Mökillä asuva nuori pariskunta kertoo kolmikolle mahdollisuudesta muutaman vuoden lykkäykseen ennen luovuttajaksi joutumista. Tästä lähtien nuorten mielissä elää idea toisenlaisesta tulevaisuudesta kuin se, jonka he ovat tähän asti ottaneet vastaan itsestäänselvyytenä. Ongelmaksi jää, saako mahdollisuuden lykkäykseen Tommyn parina lapsuudenihastus Kathy vai nuoruudenrakastettu Ruth.  

Elokuvan maailma on melko kammottava ja yleistunnelma on kaikkea muuta kuin hilpeä. Tarina pakottaa katsojan ajattelemaan ja kuvittelemaan, millaista olisi elää kuvatunlaisessa maailmassa. Helpotus tiestysti on, ettei elokuva perustu tositapahtumiin. Sen sijaan perustana on Kazuo Ishiguron vuonna 2005 ilmestynyt romaani, joka kantaa samaa nimeä kuin elokuva. Tälle koskettavalle dystopialle annan kolme tähteä viidestä.

In Time

Tänä viikonloppuna taitaa tulla kerralla katsottua kokonaisen kuukauden edestä elokuvia. Siskoni on nimittäin käymässä kylässä ja armottomina leffafaneina viikonlopun aikataulusta on pyhitetty reilusti aikaa useamman leffan katsomiseen. Ensimmäisenä katsoimme tieteistrillerin In Time (2011), jonka pääosissa näyttelevät Justin Timberlake ja Amanda Seyfried. 

Elokuva sijoittuu tulevaisuuteen ja sen perusidea on mielenkiintoinen. Elokuvan maailmassa aika on korvannut rahan valuuttana. Ihmiset lakkaavat ikääntymästä 25-vuotiaina, minkä jälkeen heillä on vuosi elinaikaa jäljellä. Aikaa voi saada lisää tekemällä töitä, ottamalla lainaa tai varastamalla muiden aikaa. Koska aika toimii rahana, elinaika myös vähenee aina kun ostaa ruokaa, maksaa laskuja tai muuta vastaavaa. Maailma on jaettu vyöhykkeisiin ja asuinvyöhyke määräytyy sen mukaan, kuinka paljon henkilöllä on aikaa.

Justin Timberlake esittää slummissa asuvaa Will Salasta, joka pelastaa rikkaan miehen ryösteleviltä minuuttimiehiltä. Vastalahjaksi mies antaa oman aikansa Willille ja päättää oman elämänsä. Kuolleen miehen löydyttyä Williä aletaan etsiä ja häntä syytetään murhasta. Will matkaa rikkaiden aikavyöhykkeelle ja estää pidätyksensä kidnappaamalla rikkaan liikemiehen tyttären Sylvia Weisin (Amanda Seyfried). Yhdessä kaksikko alkaa kapinoida systeemiä vastaan Robin Hood -tyyliin.       

 
Elokuva alkaa kiinnostavasti, mutta jossain vaiheessa pitkittynyt takaa-ajo karkukaksikon kiinnisaamiseksi käy hieman tylsäksi. Perusajatukseltaan elokuva on kuitenkin kiinnostava, joskin samalla hieman pelottava, joten siitä pisteitä käsikirjoittajalle. Leffa oli ihan hyvä yhden kerran katsottavaksi, mutta suosikkilistalleni se ei yllä. Suosittelen elokuvan katsomista tieteisfilmifaneille tai jos erilaiset tulevaisuusskenaariot kiinnostavat. Elokuva saa minulta kaksi ja puoli tähteä viidestä.  

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Midnight in Paris

Sain vihdoin katsottua äidiltä lainassa olevan elokuvan Midnight in Paris (2011), joka vilisee tuttuja kasvoja. Amerikkalaisten näyttelijöiden lisäksi leffassa nähdään mm. Marion Cotillard ja Carla Bruni. Owen Wilson esittää pääosassa amerikkalaista kirjailijaa Gil Penderiä, joka on lomalla Pariisissa kihlattuna Inezin (Rachel McAdams) ja tämän vanhempien kanssa. Gil ihannoi 1920-luvun Pariisia ja haluaisi muuttaa kaupunkiin, mutta Inez vähät välittää sulhasensa toiveista. 

Eräänä iltana pariskunta lähtee eri teille, eikä humaltunut Gil löydä takaisin hotellille. Sivukadulta hänet poimii kyytiin autoon pakkautunut iloinen seurue, johon kirjailija yön aikana tutustuu. Gilin yllätykseksi porukka koostuu mm. hänen ihailemistaan kirjailijoista - jotka ovat jo kuolleet. Seuraavana aamuna hämmennys on suuri, saattoiko tapahtunut olla totta vai pelkkää unta tai humalan aiheuttamaa harhaa. Gil on vakuuttunut kaiken todella tapahtuneen ja päättää illalla näyttää kaiken myös Inezille. Morsian ei innostu miehensä suunnitelmasta ja turhasta odotuksesta autiolla kadulla iltamyöhään, vaan lähtee hotellille nukkumaan. Loppuloman Gil ja Inez viettävät pitkälti eri seurassa kumpikin omalla tahollaan. Ihmeellinen loma Pariisissa vaikuttaa Giliin odottamattomalla tavalla, millä on seurauksia myös pariskunnan tulevaisuuteen. 

Woody Allenin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva on ylistyslaulu Pariisille ja aiheuttaa herkästi matkakuumetta, ellet pidä varaasi. Tai sitten voi käydä niin, kuten oma kultani asian ilmaisi: "Nythän meidän ei enää tarvitse mennä Pariisiin, kun me nähtiin se jo!" Oli miten oli, elokuva on myös kiehtova yhdistelmä komediaa, fantasiaa ja romantiikkaa upeassa miljöössä. Ja voin luvata, ettei kyseessä ole mikään perinteinen romanttinen komedia. Jotain leffan omaperäisyydestä kertoo jo se, että elokuva on voittanut Oscarin ja Golden Globen parhaasta käsikirjoituksesta. 

Elokuva oli ehdoton piristysruiske pitkän työpäivän päätteeksi ja toivon, että mahdollisimman monet löytäisivät ja katsoisivat kyseisen komedian, joka on saanut järestään hyviä arvosteluja sekä katsojilta että kriitikoilta. Elokuva on oivaltava ja yllättävä, eikä edes Owen Wilson pääroolissa onnistunut pilaamaan elokuvakokemustani, vaikken muuten hänestä pidäkään :D Annan elokuvalle neljä tähteä viidestä.
   

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Intouchables

Viikonloppuna tuli katsottua kriitikoidenkin kehuma ranskalainen komedia Intouchables. Elokuva kertoo Pariisissa asuvasta rikkaasta Philippestä (François Cluzet), joka etsii itselleen henkilökohtaista avustajaa. Haastatteluun ilmaantuu sosiaalietuuksien perässä myös elämän heittelemä Driss (Omar Sy). Työ ei kiinnosta nuorta miestä, mutta Philippe haastaa hänet ottamaan paikan vastaan ja muuttamaan loistokartanoonsa. Äiti on juuri heittänyt Drissin pihalle vankilakeikan jälkeen, joten mies päättää tarttua tarjoukseen.

Miehet ovat monin tavoin toistensa vastakohtia, eikä yhteentörmäyksiltä voida välttyä. Elokuvan komiikka syntyykin etupäässä kahden täysin erilaisen persoonan joutuessa vastatusten sekä Drissin värikkään persoonan kautta. Philippe on halvaantunut kaulasta alaspäin ja tarvitsee apua lähes kellon ympäri. Mies tutustuttaa laitapuolen elämään tottuneen Drissin oopperaan, klassiseen musiikkiin ja taiteeseen - vaihtelevalla menestyksellä. Suorasukainen ja häpeilemätön nuori mies aiheuttaa usein pahennusta ympärillään, mutta onnistuu voittamaan työnantajansa luottamuksen. 


Intouchables perustuu tositarinaan ja näyttää koskettavalla tavalla, miten ystävyys voi puhjeta kukkaan osapuolten hyvinkin erilaisista lähtökohdista huolimatta. Omaa mielenkiintoani elokuvaa kohtaan lisäsi se, että työskentelen itsekin osa-aikaisena henkilökohtaisena avustajana. Elokuvassa on mielestäni hyvin kuvattu sitä, miten läheiseksi ja tärkeäksi suhde avustettavan ja avustajan välillä voi parhaimmillaan muodostua.

Vaikka kyseessä on komedia, tarina saa sopivassa määrin myös synkempiä sävyjä. Philippe käy kirjeenvaihtoa viehättävän naisen kanssa, muttei uskalla vammansa vuoksi tavata naista. Myös Drissin monimutkaista perhetaustaa avataan elokuvan edetessä. Elokuvan loppu on kuitenkin toiveikas jättäen katsojan hyvälle mielelle.

Suosittelen elokuvaa erityisesti ranskalaisen elokuvan ja komedian ystäville, jotka kaipaavat muutakin katseltavaa kuin ainaisia jenkkihömppäleffoja. Annan elokuvalle kolme ja puoli tähteä viidestä sen hauskuuden ja inhimillisyyden vuoksi.     
 
           

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli (suomennettu 2009) oli joutunut odottamaan vuoroaan kirjahyllyssäni jo hävyttömän pitkään. Viime kuussa julkaistiin suomennos kirjailijan kolmannesta aikuisten romaanista Taivasten vanki, joten päätin viimein lukea kirjasarjan toisen osan päästäkseni lukemaan seuraavaa. Edellämainitut teokset ovat jatkoa kirjailijan vuonna 2001 ilmestyneelle Tuulen varjo -romaanille, joka on saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. 

Enkelipelin päähenkilö on nuori David Martín, joka kasvaa nuoresta pojasta lehden toimituksen kautta kirjailijaksi 1900-luvun alkuvuosikymmenien Barcelonassa. David kirjoittaa ahneelle kustantajakaksikolle Kirottujen kaupunki -nimistä romaanisarjaa, kunnes hän saa salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta Andreas Corellilta vastustamattoman tarjouksen. Kustantaja lupaa Davidille 100 000 frangia, jos nuorukainen kirjoittaa hänelle tilausteoksen. Kuolemansairas ja köyhä kirjailija ottaa tehtävän vastaan tietämättä päätöksensä seurauksia. 

Uuden toimen myötä Davidin terveydentila kohenee merkillisesti ja hän alkaa kirjoittaa tilattua tarinaa. Hän muuttaa ihailemaansa tornitaloon, missä on aiemmin asunut Diego Marlasca -niminen kirjailija. Davidille selviää, että talon entinen omistaja on vuosia aiemmin kuollut hämärissä oloissa. David ryhtyy selvittämään Marlascan kohtaloa, mutta mitä enemmän hän saa selville, sitä enemmän hän huomaa elämänsä muistuttavan edesmenneen miehen kohtaloa. David uppoaa yhä syvemmälle menneisyyden salaisuuksiin, kunnes helppoa ulospääsyä onnettomasti paisuvasta tapahtumavyyhdistä ei enää ole.


Edeltäjänsä tavoin myös Enkelipelissä vieraillaan Unohdettujen kirjojen hautausmaalla, missä Davidin ja Diego Marlascan tiet risteävät. Samoin romaanissa on tallella jo Tuulen varjosta tuttu synkkä miljöö, mystinen tunnelma ja loppua kohti tihenevä juoni. Romaaneja voi lukea itsenäisinä teoksina, joskin suosittelen vahvasti lukemaan myös Tuulen varjon, ellet vielä ole kyseiseen mestariteokseen törmännyt. 

Enkelipeli sisältää sopivassa määrin mysteeriä, jännitystä ja rikoksia romantiikkaa unohtamatta. Carlos Ruiz Zafónia on ylistetty yhdeksi aikansa parhaimmista espanjalaiskirjailijoista ja minä olin Tuulen varjon luettuani valmis liittymään tähän kuoroon. Enkelipeli ei mielestäni yllä täysin edeltäjänsä tasolle ehkäpä lähinnä siitä syystä, että edellinen romaani nousi heti omalle suosikkilistalleni, minkä myötä odotukset tätä kirjaa kohtaan olivat kovin korkealla. Romaani lähtee liikkeelle omaan makuuni liian hitaasti, joskin tarinan lopusta pidin kovasti.

Romaanille annan tähtiä kolme ja puoli viidestä ja jään odottamaan milloin saisin kirjastosta käsiini Taivasten vangin.      
          

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Mielikuvituksellinen tarina ystävyydestä ja rakkaudesta

Aiemmin tänä kesänä nappasin vanhempieni kirjahyllystä korkean pinon äitini suosittelemia kirjoja lainaan. Tähän joukkoon kuului myös Cecelia Ahernin jo viisi vuotta sitten suomennettu romaani Yllätysvieras (If You Could See Me Now, 2007). Ahern on yksi Irlannin suosituimmista kirjailijoista ja moni hänen romaaneistaan oli minulle jo entuudestaan tuttu, joten tartuin tähän kirjaan innolla. 

Kirjan päähenkilö on irlantilainen sisustussuunnittelija Elizabeth Egan, jonka elämää varjostavat vaikeat perhesuhteet. Äiti on lähtenyt omille teilleen Elizabethin ollessa vasta lapsi jättäen pienen Saoirse-vauvan Elizabethin ja Brendan-isän hoidettavaksi. Vastaava kuvio on toistunut myöhemmin, kun Elizabeth on aikuisena päätynyt adoptoimaan holtittoman Saoirsen Luke-pojan. Elizabeth on joutunut perheensä vuoksi luopumaan kaikista omista haaveistaan ja palaamaan New Yorkista  piskuiseen kotikaupunkiinsa, joka tuntuu nukkuvan jatkuvaa talviunta.

Eräänä päivänä Luken ja hieman myöhemmin myös Elizabethin elämään astelee salaperäinen Ivan, joka ravistelee Elizabethin periaatteita ja tuo täysin uusia tuulia kaksikon elämään. Elizabeth uskaltaa vihdoin avautua kuorestaan ja kokeilla ennen hänelle täysin tuntemattomia asioita. Pikkuhiljaa häntä alkaa kuitenkin epäilyttää, kuka tyhjästä ilmestynyt mies oikein on ja miksi hän ei tiedä edes miehen sukunimeä. Luke suhtautuu Ivaniin ihanan mutkattomasti, mutta Elizabethilla kestää kauan ymmärtää, kuka Ivan oikein on. 


Yllätysvieras ei mielestäni aivan yllä Ahernin parhaimpien romaanien tasolle, mutta se on joka tapauksessa virkistävää luettavaa. Tarina kertoo ennen kaikkea ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta se ei ole perinteinen kuvaus kummastakaan. Kirjailija sekoittaa sopivassa määrin fantasiaa reaalimaailmaan saaden aikaan tuoreelta tuntuvan rakkaustarinan. Lukijana tempauduin mukaan romaanin maailmaan heti ensimmäisestä luvusta alkaen, mutta varsinaista lukemismaniaa kirja ei onnistunut minussa synnyttämään. 

Mikäli viihdyttävä romanttinen kirjallisuus kiinnostaa, kannattaa Yllätysvieraan lisäksi tutustua myös Ahernin muihin kirjoihin. Supersuositusta P.S. Rakastan sinua -romaanista on tehty myös Hollywood-elokuva, joka on ehdottomasti katsomisen arvoinen. 

Yllätysvieraalle annan kolme tähteä viidestä. Kyseessä on aivan kelpo kirja vaikkapa kesälomalukemiseksi.