perjantai 28. joulukuuta 2012

Kertomus kahden ihmisen kohtaamisesta

Lokakuussa blogissani julkaistu kertomukseni Halloween-naamiaiset keräsi ennätysmäärän lukijoita ja poiki myös toiveita uusista kertomuksista, joten tässä nyt tulee toivojille ja muillekin toinen oma kertomukseni. Edellisen tavoin tämäkin on alun perin rustailtu kirjoittamisen kurssille, mutta haluan jakaa sen myös teidän kanssa :)

KOHTELIAS KOHTAAMINEN

On vielä hämärää ja minua paleltaa. Paljaat kädet ovat kuivat, rystysistä meinaa vuotaa vertaa. Ohitse kiitää pyörällään nuori mies laukku olallaan heiluen. Hän ei selvästikään välitä, että kyseessä on kävelytie. ”Tämä ei ole mikään pyörätie!” huudan perään. Että suututtaa tuollaiset holtittomat hurjastelijat. Jonain päivänä joku niistä vielä ajaa pienen lapsen tai vanhuksen päälle ja siinä sitä sitten ollaan.  

Kävelen verkkaisesti lopun matkaa konditorian ovelle. Perille päästessä ovi ei kuitenkaan aukea. Se on varmaan jumissa tai sitten voimani ovat kadonneet. Koetan uudestaan, kolmannenkin kerran, mutta turhaan. Siirryn ikkunaan ja tiirailen käsieni suojasta sisään. Myymälän puoli on pimeänä, mutta jostain kajastaa valoa. Päätän tehdä pienen kävelylenkin aukeamista odotellessa.

Olen kävellyt jonkin aikaa, kunnes en yhtäkkiä enää tunnista alueen rakennuksia. Olen tainnut ajatuksissani kävellä liian kauas. Missähän minä mahdan olla? Kierrän korttelin ympäri, mutta katujen nimet kuulostavat ihan oudoilta. Taksi odottaa liikennevaloissa. Heilutan kättäni, josko kuski minut huomaisi. Ilmeisesti, koska valojen vaihduttua vihreäksi auto kaartaa samalle puolelle katua kuin millä minä seison, hidastaa ja ikkuna aukeaa.
”Huomenta. Tarvitseeko rouva kyytiä?”
”Hyvää huomenta. Kyllä, olen tainnut vähän eksyä. Voisitteko viedä minut keskustaan?”

Perillä maksan kyydin helpottuneena ja kiitän kuskia. Koko matkan hän on jutellut mukavia. Minua vähän nolottaa. En oikein ymmärrä, miten olinkin eksynyt niin kauas. Mutta nyt olen taas keskustassa ja kahvilakin on jo auennut. Tuoreen pullan tuoksu ujuttautuu jostain raosta ulos asti. Ulko-ovi on painava, mutta tällä kertaa kuitenkin avautuu. Kävelen tiskin ääreen ja tutkailen valikoimaa.
”Korvapuusti ja kahvi, kiitos.”  
Essuun ja huiviin pukeutunut nuori nainen rahastaa ostokseni. Hänellä on kaunis hymy, hieman ujonpuoleinen.       
Menen tarjottimen kanssa ikkunapöytään ja haen viereisestä pöydästä päivän lehden. Kahvia hörppiessä lueskelen kaikessa rauhassa uusimpia otsikoita. Yt-neuvotteluita, Lähi-idässä tulitauko, pieleen mennyt pankkiryöstö. Kyllä maailman meno on äitynyt ihan mahdottomaksi. Toista oli entisaikaan, kun ihmiset vielä tunsivat naapurinsa ja samassa työpaikassa työskenneltiin 40 vuotta ilman ainaisia uhkakuvia irtisanomisista ja lomautuksista.  

Siirrän ahdistuneena lehden syrjään ja päätän sen sijaan keskittyä kanelista tuoksua uhkuvaan pullaan. Raesokeria lentelee pitkin pöytää, kun haukkaan suupalan vielä höyryävästä herkusta. Puusti on juuri sopivan mehevä ja päältä aavistuksen rapea. Parempaa tuskin osaisin tehdä itsekään. Syön pullan loppuun ja katselen ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Miehiä ja naisia kiiruhtaa töihin toimistoihin, salkut ja nilkkurit vain heiluvat tasaista tahtia.

Eräs ohikulkija kiinnittää huomioni. Nainen on pukeutunut mustaan villakangastakkiin ja päässään hänellä on punainen baskeri. Hän on etäisesti tutunnäköinen. Nainen taitaa tuntea tuijotukseni, sillä kahvilan ikkunan kohdalla hän kohottaa katseensa maasta ja huomaa minut. Painan katseeni, ei tarkoitukseni ollut tuijottaa. Hetken päästä katson, onko nainen jo mennyt. Ikkunassa häntä ei näy. Hengähdän helpottuneena. Kahvilan oven kello kilahtaa, seuraa kovenevaa korkojen kopinaa. Nainen kadulta on kävelemässä pöytääni kohti. Hän näyttää kummastuneelta.
”Äiti, mitä sinä täällä teet?”

Hetken luulen naisen puhuvan jollekulle takanani. Kukaan ympärillä ei kuitenkaan näytä reagoivan hänen kysymykseensä. Hän avaa taas suunsa.
”Äiti, kuulitko sinä?”
Katselen avuttomana ympärilleni, mutta asiasta ei ole enää epäilystä. Hän puhuu minulle. Näen naisen katseessa huolta.
”Anteeksi, en tajunnut teidän puhuvan minulle. Olette tainneet erehtyä henkilöstä.”

Pienen hetken näen hämmennyksen naisen kasvoilla, mutta pian ilme vaihtuu joksikin, jota en oikein osaa tulkita. Pettymystä, sitä se varmaan on. Nainen on luullut nähneensä äitinsä, on luullut minua äidikseen. Mutta minun tyttäreni on tätä naista paljon nuorempi.
”Te kyllä muistutatte tytärtäni, teissä on samaa näköä.”
Hymyilen naiselle. Hän empii tovin, mutta suo minulle lopulta hymynpoikasen. Nainen näyttää olevan kahden vaiheilla, aivan kuin ei tietäisi lähteäkö vai jäädä. 
”Anteeksi, että vaivasin. Ei ollut tarkoitus järkyttää.”
”Älkää höpsikö, en minä näin vähästä hätkähdä. Istukaa toki alas, minä olen Elsa.”
”Niin. Tarkoitan, hauska tavata. Minun nimeni on Katri.”
”Mikä sattuma! Tyttäreni on samanniminen.”
”Niin.”

Nainen näyttää vaivaantuneelta, aivan kuin ei tietäisi miten päin olla. En haluaisi aiheuttaa hänelle mielipahaa. Koetan olla ystävällinen tälle herttaiselle nuorelle naiselle. Kyllähän jokainen joskus erehtyy, ei siitä tarvitse tehdä mitään isoa numeroa ja saada toista ahdistumaan turhan päiten. 
”Käyttekö te töissä jossain lähistöllä?” kysyn naiselta.
”Työpaikkani on ihan lähellä.”
”Sehän mukavaa. Voisinko tarjota teille jotain, kahvin ja pullan kenties? Korvapuustit ovat tänä aamuna poikkeuksellisen herkullisia.”
”Mikäs siinä.”

Juomme yhdessä kahvit ja syömme pullaa, juttelemme niitä näitä. Katri kertoo olevansa töissä viereisessä tavaratalossa naistenvaateosastolla. Kyselen hänen perheestään. Hänen miehensä on lentokapteeni ja paljon poissa kotoa. Heillä on myös pieni Paavo-poika. Katri näyttää kuvaa pojastaan.
”Oi, onpas siinä reippaan näköinen pieni mies. Selvästi äidin näköä.”         
Nostan katseeni valokuvasta ja huomaan Katrin liikuttuneen lähes kyyneliin.
”Voi kultaseni, onko kaikki kunnossa?”
Otan pöydältä puhtaan servietin ja ojennan sen itkuiselle naiselle.
”Ei tässä mitään, kyllä tämä tästä.”

En voi olla säälimättä naisparkaa. Hänellä on varmasti raskasta, kun on pieni lapsi ja mies matkustelee ympäri maailmaa. Muistan ajat, kun oma Katrini oli pieni, miten vähillä yöunilla silloin piti pärjätä. Itku oli tuolloin herkässä. Ja minulla sentään oli Onnini tukena. Tämän naisen sen sijaan täytyy pyörittää arkea lähes yksin miehen ollessa jatkuvasti työmatkoilla.

”Minun pitäisi lähteä töihin, siellä jo varmasti odotellaan minua.”
Nainen on kuivannut poskensa, silmät vielä vähän punoittavat.
”Totta kai. Suokaa anteeksi, että olen pidätellyt teitä.”
”Ei se mitään. Oli hauska jutella.”
”Niin, oli todellakin hauska tutustua.”
”Miten sinä pääset takaisin palvelutaloon, soitanko taksin?”
”Voi, en minä missään palvelutalossa asu. Pääsen kyllä kävellen kotiin.”
”Ehkä on kuitenkin parasta, että soitan sen taksin.”
”Jos välttämättä vaaditte.”

Keräämme tavaramme ja nainen vie tarjottimemme niitä varten olevaan telineeseen. Taksi odottaa jo kahvilan ulkopuolella. Nainen auttaa minut autoon ja kertoo kuskille osoitteen. Hän tulee vielä ikkunani luo, varmistaa minun päässeen istumaan mukavasti.
”Kiitos kovasti avusta ja seurasta.”
”Ei tästä ollut vaivaa.”
”Minulle voi soittaa, mikäli pikku-Paavolle tarvitsee joskus hoitajaa.”
”Kiitos tarjouksesta.”
”Näkemiin.”
Kuskin jo kaasutettua pois paikalta tajuan, etten ole antanut naiselle puhelinnumeroani.    

Ally O'Brien: Agentti

Kaivatulla joululomalla oli viimein aikaa lukea kirjastosta jo viikkoja sitten lainaamani kirja Agentti (The Agency, 2010), jonka lukemista olin odottanut innolla. Chick litiä edustava romaani kertoo 36-vuotiaasta kirjallisuusagentti Tess Drakesta, jonka elämästä ei toimintaa puutu. Kirjan alussa Tess saa kuulla että hänen pomonsa Lowell Bardwright, menestyvän viihdealan agentuurin johtaja, on kuollut yllättäen epämääräisissä olosuhteissa. Kuoleman myötä yrityksen johtoon nousee noita-akkaa muistuttava Cosima Tate, jonka kanssa Tess ei oikein tule juttuun. Ei vähiten sen vuoksi, että Tess muhinoi salaa uuden pomonsa miehen kanssa.

Romaanin aikana Tess ehtii joutua pinteeseen lähes kaikilla elämänsä osa-alueilla. Työrintamalla harmaita hiuksia aiheuttavat karmivan pomon lisäksi itsetuhoinen ja väärinymmärretty asiakas Oliver sekä oikeudellisiin vaikeuksiin joutuva miljoonasampo Dorothy, joka on Tessin ykkösasiakas. Ihana rakastaja puolestaan pelästyy Tessin äkillistä rakkaudentunnustusta. Vähä vähältä Tess huomaa, että hänen ympärillään onkin enemmän vihamiehiä - tai pikemminkin naisia - kuin ystäviä. Kaiken huipuksi todisteet alkavat viitata siihen suuntaan, että Tess olisi syyllinen Bardwrightin murhaan. Kaiken tämän hulinan keskellä nainen haaveilee oman agentuurin perustamisesta, mutta unelma tuntuu lipuvan koko ajan yhä kauemmaksi, kun silmukka Tessin kaulan ympärillä kiristyy ja elämä heittää joka suunnalta lisää esteitä kehiin.


Ally O'Brien salanimen takana ovat jännityskirjailija Brian Freeman sekä lontoolainen viihdealan agentti Ali Gunn. Yhdessä he ovat onnistuneet luomaan kiihottavan tarinan, joka hyödyntää kummankin erityisosaamista. Romaani on viihdyttävä ja melko nopeatempoinen ja sitä tuskin malttaisi laskea käsistään kesken kaiken. Samalla kuitenkin toivoin, että romaani jatkuisi ja jatkuisi enkä halunnut ahmia kirjaa heti kerralla, vaan säästelin lukunautintoa useammalle päivälle. Kirja loppui kuitenkin mielestäni liian nopeasti ja jäin janoamaan lisää. Kirjailija Brian Freemanin nettisivuilla lupaillaan jatkoa kirjalle vuonna 2012, mutten kuitenkaan löytänyt vahvistusta sille, että jatko-osa olisi ilmestynyt. Toivottavasti se tulisi pian, Tessin vaiheista haluan ehdottomasti lukea lisää. 

Agentti oli kirja minun makuuni, viihdyttävää ja mukaansatempaavaa lomalukemista. Päähenkilö Tess on melko ronski, ei ehkä aivan perinteinen chick lit -sankaritar. Myöskään hänen kokemansa vastoinkäymiset eivät kaikki ole sieltä kevyimmästä päästä, vaan vaakalaudalla on enemmän ja vähemmän naisen koko elämä. Tessin tempauksista lukeminen oli siis piristävää vaihtelua. Maailmaan mahtuu aina lisää toimivaa ja koukuttavaa chick litiä, tätä lisää kiitos. Romaanille annan tähtiä neljä viidestä. 

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Nader ja Simin: Ero

Vihdoin sain katsotuksi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin aiemmin tänä vuonna voittaneen elokuvan Nader ja Simin: Ero (2011) - enkä joutunut pettymään. Elokuvan nimestä saa hieman harhaanjohtavan kuvan, sillä suurin osa elokuvasta ei kerro niinkään pariskunnan erosta, vaan yksittäisesta tapauksesta, joka on enemmän tai vähemmän seurausta parin välien katkeamisesta.

Iranilainen aviopari on ajautunut eron partaalle. Vaimo Simin (Leila Hatami) haluaisi muuttaa pariskunnan 11-vuotiaan tyttären Termehin (Sarina Farhadi) kanssa ulkomaille, mutta aviomies Nader (Peyman Moaadi) ei halua jättää Alzheimerin tautia sairastavaa isäänsä (Ali-Asghar Shahbazi). Pariskunta saa avioeron, mutta äiti ei siltikään pääse muuttamaan ulkomaille tyttärensä kanssa, koska tähän tarvittaisiin isän suostumus. 

Koska Simin ei enää ole hoitamassa huonokuntoista appeaan, Naderin täytyy löytää isälleen uusi hoitaja. Paikan ottaakin vastaan köyhä Razieh (Sareh Bayat), joka kuitenkin vaikuttaa jossain määrin epäluotettavalta. Elokuvan käännekohtana on päivä, jolloin Nader palaa kotiin ja löytää isänsä lattialta, sänkyyn sidottuna, eikä hoitajaa näy missään. Lisäksi lipaston laatikosta on hävinnyt rahaa. Pian Razieh palaa, mistä seuraa riitaa hänen ja Naderin välillä - kohtalokkain seurauksin. Loppuelokuva kuluu, kun oikeudessa selvitetään, mitä kaksikon välillä oikeastaan tapahtui.


Elokuva on taitavasti rakennettu ja kiehtova. Katsojan on vaikea päättää kenen puolella hänen tulisi olla ja oikeudessakin syytteitä ollaan nostamassa puolin ja toisin. Tarinassa ei ole mustavalkoista hyvä-paha-vastakkainasettelua, vaan tilanne esitetään kompleksisena, mikä saa tilanteen tuntumaan todelliselta. Jännite elokuvassa säilyy loppuun asti eikä katsojan mielenkiinto pääse herpaantumaan missään vaiheessa.

Elokuvaa katsellessa pääsee tutustumaan iranilaiseen elämään, joka eroaa monin tavoin meille suomalaisille tutusta. Nainen ei saa tehdä lähes mitään ilman miehensä lupaa, ei edes ottaa työtä vastaan. Uskonto säätelee vahvasti ainakin hoitaja Raziehin, hartaan uskovaisen, tekemisiä. Töissäkään hän ei voi pestä hoitamaansa vanhusta soittamatta ensin "kuumalle linjalle" kysyäkseen tekoon lupaa. Avioeron jälkeen nuori Termeh-tyttö jää asumaan isänsä ja isoisänsä kanssa, kun äiti muuttaa takaisin oman perheensä luo. 

Elokuva saa minulta neljä tähteä viidestä. Arkisilta tuntuvista tapahtumista on onnistuttu kokoamaan koukuttava draama, joka ei heti unohdu.

Vieras

Riikka Pulkkisen tuorein, kolmas romaani Vieras (2012) on edeltäjiensä tavoin monisyinen ja kiinnostava teos. Päähenkilö Maria on Helsingissä asuva pappi, joka jättää yllättäen kaiken taakseen ja pakenee lähes hetken mielijohteesta New Yorkiin, missä hän aluksi haahuilee turistin tavoin vailla suurempaa päämäärää. Maria päättää jäädä kaupunkiin hieman pidemmäksi aikaa, mutta menneisyyden haamuja ei voi kokonaan paeta edes valtameren toiselle puolen. 

Romaanissa on lomittuneena kolme aikatasoa. Nykyhetkessä Maria viettää aikaa New Yorkissa tutustuen uuden kämppiksensä Mélanien avulla uudenlaisen tanssin maailmaan. Yhtä tärkeä rooli romaanin kokonaisuuden kannalta on myös 14-vuotiaan Marian elämäntilanteen kuvauksella sekä tapahtumilla, jotka sijoittuvat lähimenneisyyteen juuri ennen Marian lähtöä. 


Naisen nuoruutta kuvaavat tapahtumat sijoittuvat Oulun seudulle Marian (ja myös Pulkkisen itsensä) lapsuudenmaisemiin, mikä tietenkin kiinnostaa myös minua, koska olen samalta seudulta kotoisin. 14-vuotiaan Marian äiti on vast'ikään kuollut ja muutenkin Marian elämässä tapahtuu muutoksia. Nuori tyttö kokee voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja sairastuu vakavasti. Mariaa kiehtoo ja samalla piinaa hengen ja ruumiin problematiikka, joka onkin yksi koko romaanin tärkeimmistä teemoista. 

Ennen New Yorkiin matkustamista Maria on tutustunut 7-vuotiaaseen Yasmina-tyttöön, jonka kanssa hän on ystävystynyt. Maria on ehtinyt kiintyä tyttöön kovasti, mutta Helsingissä on tapahtunut jotain, mikä saa Marian pakenemaan Atlantin taakse mukanaan pienen tytön muumipäiväkirja. Mikä on ollut niin kamalaa, että on saanut Marian jättämään miehensä ja työnsä taakseen ja lähtemään sanaakaan sanomatta? 

Romaanin tunnistaa jo kielensä puolesta Pulkkisen teokseksi, mutta valitettavasti kirja ei minua sytyttänyt aivan samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat romaanit. Hyvä se oli, mutta jotain jäin silti kaipaamaan. Marian elämän varhaisemmat vaiheet olivat mielestäni mielenkiintoisempia kuin naisen visiitti New Yorkiin. Teemoiltaan romaani on kuitenkin puhutteleva ja mielenkiintoinen. Pidin myös kiinnostavana kehitystä ja muutosta, joka Mariassa tapahtuu 14-vuotiaasta aikuiseksi naiseksi.  Ehdottomasti kiinnostavinta romaanissa mielestäni oli päähenkilön nuoruuden kuvaus, sillä tämä aika luo pohjan myös tulevalle. 

Annan romaanille tähtiä kolme ja puoli viidestä. Teos oli mielestäni keskivertoa parempi, muttei sentään loistava.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Raja

Tällä kertaa blogissani arvioinnin kohteena on ensimmäistä kertaa näytelmä. Kävin eilen Oulun kaupunginteatterissa perheeni kanssa katsomassa Riikka Pulkkisen samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän Raja. Kovinkaan usein en viime vuosina ole teatterissa käynyt, mutta tällä kertaa todella kannatti tehdä poikkeus.

Rajassa päähenkilöinä ovat 16-vuotias Mari, joka ajautuu suhteeseen perheellisen äidinkielenopettajansa kanssa, sekä Marin täti Anja, joka on luvannut Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen tappaa hänet, kun mies ei enää muista. On tullut lupauksen lunastamisen aika, mutta Anja epäröi, ei pysty toteuttamaan lupaustaan. Sekä Mari että Anja ovat ajautuneet tilanteeseen, josta ei tunnu olevan helppoa ulospääsyä. Mari turvautuu viiltelyyn, Anja lääkkeisiin ja alkoholiin. Molempien on päätettävä, mitä he elämältään haluavat - vai haluavatko elää laisinkaan. 

Pulkkisen tarina on raskas, mutta myös ihanan monivivahteinen ja ajatteluun kannustava. Eri henkilöt painiskelevat saman kysymyksen äärellä: missä raja menee? Valmiita vastauksia ei ole olemassa, jokaisen on valittava oma kohtalonsa, tehtävä tietoinen valinta. 


Riikka Pulkkinen on yksi lempikirjailijoistani ja näytelmää katsoessani pidin siitä, että hänen tekstinsä ja kielensä oli vahvasti mukana myös teatterilavalla. Siitä oli myös kovasti hyötyä, että olin lukenut romaanin jo aiemmin, koska muuten varsinkin alussa näytelmästä olisi voinut olla melko vaikea saada otetta. Näytelmässä eri aikatasot sekoittuivat, mutta seuraamista helpotti näyttelijöiden toimiminen kertojan roolissa vuorotellen. 

Romaani oli mielestäni oikein onnistuneesti sovitettu näyttämölle ja arkojen aiheiden käsittelyyn sopi, että näytelmä esitettiin pienessä Pikisalissa, jossa näyttelijät olivat katsomon keskellä, lähellä yleisöä. Ainoana miinuspuolena oli se, ettei näyttelijöiden kasvoja aina nähnyt, koska katsojat istuivat näyttämön ympärillä neliönmuotoisessa asetelmassa. Esityksessä oli kuitenkin intiimi tunnelma, joka sai minutkin pariin otteeseen liikuttumaan lähes kyyneliin.

Raja on paitsi osuva ajankuvaus myös kertomus ihmiselämän perimmäisistä elementeistä: elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja halusta, vapaudesta ja velvollisuudesta. Mikäli uskallat haastaa itsesi pohtimaan vaikeiden kysymysten äärellä, kehotan joko katsomaan näytelmän tai lukemaan Pulkkisen romaanin. Näytelmälle annan tähtiä neljä ja puoli viidestä, olen edelleen yön yli nukuttuani hyvin vaikuttunut näkemästäni.   

P.S. Pian tulossa myös postaus Pulkkisen uusimmasta romaanista Vieras.

perjantai 9. marraskuuta 2012

The Vow

Nyt täytyy heti päästä postaamaan elokuvasta The Vow (2012), jonka olen halunnut nähdä jo pitkään, mutta joutunut odottamaan, koska olin lupautunut katsomaan elokuvan yhdessä siskoni kanssa. Tänään odotus vihdoin päättyi, kun siskokset päätyivät saman katon alle viettämään leffailtaa :)

Elokuva kertoo nuoresta avioparista Leosta (Channing Tatum) ja Paigesta (Rachel McAdams), jotka joutuvat auto-onnettomuuteen. Leo selviää vahingoitta, kun taas Paige ei koomasta herättyään muista mitään edellisestä viidestä vuodesta - eikä myöskään aviomiehestään. Leo yrittää kaikin tavoin saada rakkaan vaimonsa muistin palautumaan, mutta edistystä ei tunnu tapahtuvan. Paigen silmissä Leo on tuntematon mies, kenestä hänellä ei ole minkäänlaista muistikuvaa. 


Miehensä sijaan Paige tukeutuu vanhempiinsa, joihin hän on katkaissut välit ennen muistinmenetystään. Syytä välien katkeamiseen hän ei itse muista, eikä kukaan halua myöskään kertoa hänelle totuutta. Pian naisen elämä on palaamassa samoihin uomiin kuin viisi vuotta sitten, mikä tarkoittaa myös kuvioihin palannutta ex-kihlattua Jeremyä (Scott Speedman). Saako Leo suostuteltua vastahakoisen Paigen tutustumaan heidän yhteiseen elämäänsä vai turvautuuko nainen tuttuun ja turvalliseen elämään, siihen ainoaan jonka hän muistaa? Merkitsevätkö annetut avioliittolupaukset enää mitään, jos toinen osapuoli ei niitä muista?

Minua The Vow onnistui koskettamaan, vaikken oikeastaan ollut edes odottanut elokuvalta mitään syvällistä. Olisin ollut tyytyväinen jo pelkästään siihen, että pääsen lepuuttamaan silmiäni katsellen ihanaa Channing Tatumia, mutta ilokseni elokuvalla oli muitakin ansioita. Lisäpointseja leffalle ropisee siitä, että se perustuu tositapahtumiin. Minuun ainakin vetoaa se kun tiedän, että sama tarina on oikeasti tapahtunut todellisille ihmisille eikä vain valkokankaalla. Elokuvaa katsoessani saatoin vain kauhulla kuvitella, mitä itse tekisin, jos joutuisin käymään läpi saman kuin Leo ja Paige. Tai pikemminkin Leo tai Paige, niin eri tavoin he tilanteeseen suhtautuvat.

Annan elokuvalle neljä tähteä viidestä, koska se on ehdottomasti parempi kuin keskiverto samaa tyylilajia edustava leffa. The Vow onnistui liikuttamaan minut lähes kyyneliin, mitä en ollut osannut odottaa. Suosittelen lämpimästi kiinnostuneita katsomaan :)

tiistai 30. lokakuuta 2012

To Rome with Love

Woody Allenin uusin elokuva To Rome with Love (2012) jatkaa hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin edellinen elokuva Midnight in Paris (katso arvio elokuun kansiosta). Tällä kertaa miljöönä vain on Pariisin sijaan niin ikään romantiikan kyllästämä ikuinen kaupunki Rooma, jossa suurelle joukolle erilaisia henkilöhahmoja sattuu odottamattomia kohtaamisia ja kommelluksia. Jälleen kerran Allenin elokuvaa tähdittää loistava ryhmä tunnettuja näyttelijöitä, mm. Penélope Cruz, Alec Baldwin, Ellen Paige, Jesse Eisenberg ja tietysti ohjaaja Allen itse. Parhaat roolisuoritukset tulevat ehkä kuitenkin elokuvan vähemmän tunnetuilta nimiltä.


Elokuva muodostuu useasta eri tarinasta, joita yhdistää oikeastaan vain yhteinen tapahtumapaikka. Yhdessä tarinassa juuri naimisiin mennyt pariskunta joutuu häämatkallaan eroon toisistaan ja kumpikin päätyy tahoillaan sattumuksen kautta odottamattomaan seuraan. Eräs tarinoista rakentuu toisen nuoren parin ympärille. Amerikkalaisen tytön vanhemmat saapuvat Roomaan tapaamaan tyttären uutta italialaista poikaystävää ja tämän perhettä. Tytön isä on eläkkeellä oleva laulualan ammattilainen ja melkoinen päällepäsmäri, joka yrittää väkisin tehdä tyttärensä vastahakoisesta appi-isästä uuden oopperatähden. Elokuvassa on näiden kahden lisäksi myös pari muuta hassunhauskaa tarinalinjaa.   

Vaikka To Rome with Love on ihan kelpo elokuva ja paikoin varsin hauska, tämä leffa jää väkisinkin Allenin edellisen elokuvan varjoon ja osoittautuu näin jonkinasteiseksi pettymykseksi. Pidän kuitenkin kovasti ohjaaja/käsikirjoittaja Allenin tyylistä ja kylmäksi tämäkään elokuva ei onneksi katsojaa jätä. Luulen, että tämä elokuva voisi toimia paremmin, jos ei vielä olisi nähnyt Midnight in Paris -elokuvaa, eikä näin ollen olisi yhtä selkeää vertailukohdetta tälle filmille. Allenin uusin hauskutti minua katsojana sen verran, että annan elokuvalle kaksi ja puoli tähteä viidestä.