sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Nader ja Simin: Ero

Vihdoin sain katsotuksi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin aiemmin tänä vuonna voittaneen elokuvan Nader ja Simin: Ero (2011) - enkä joutunut pettymään. Elokuvan nimestä saa hieman harhaanjohtavan kuvan, sillä suurin osa elokuvasta ei kerro niinkään pariskunnan erosta, vaan yksittäisesta tapauksesta, joka on enemmän tai vähemmän seurausta parin välien katkeamisesta.

Iranilainen aviopari on ajautunut eron partaalle. Vaimo Simin (Leila Hatami) haluaisi muuttaa pariskunnan 11-vuotiaan tyttären Termehin (Sarina Farhadi) kanssa ulkomaille, mutta aviomies Nader (Peyman Moaadi) ei halua jättää Alzheimerin tautia sairastavaa isäänsä (Ali-Asghar Shahbazi). Pariskunta saa avioeron, mutta äiti ei siltikään pääse muuttamaan ulkomaille tyttärensä kanssa, koska tähän tarvittaisiin isän suostumus. 

Koska Simin ei enää ole hoitamassa huonokuntoista appeaan, Naderin täytyy löytää isälleen uusi hoitaja. Paikan ottaakin vastaan köyhä Razieh (Sareh Bayat), joka kuitenkin vaikuttaa jossain määrin epäluotettavalta. Elokuvan käännekohtana on päivä, jolloin Nader palaa kotiin ja löytää isänsä lattialta, sänkyyn sidottuna, eikä hoitajaa näy missään. Lisäksi lipaston laatikosta on hävinnyt rahaa. Pian Razieh palaa, mistä seuraa riitaa hänen ja Naderin välillä - kohtalokkain seurauksin. Loppuelokuva kuluu, kun oikeudessa selvitetään, mitä kaksikon välillä oikeastaan tapahtui.


Elokuva on taitavasti rakennettu ja kiehtova. Katsojan on vaikea päättää kenen puolella hänen tulisi olla ja oikeudessakin syytteitä ollaan nostamassa puolin ja toisin. Tarinassa ei ole mustavalkoista hyvä-paha-vastakkainasettelua, vaan tilanne esitetään kompleksisena, mikä saa tilanteen tuntumaan todelliselta. Jännite elokuvassa säilyy loppuun asti eikä katsojan mielenkiinto pääse herpaantumaan missään vaiheessa.

Elokuvaa katsellessa pääsee tutustumaan iranilaiseen elämään, joka eroaa monin tavoin meille suomalaisille tutusta. Nainen ei saa tehdä lähes mitään ilman miehensä lupaa, ei edes ottaa työtä vastaan. Uskonto säätelee vahvasti ainakin hoitaja Raziehin, hartaan uskovaisen, tekemisiä. Töissäkään hän ei voi pestä hoitamaansa vanhusta soittamatta ensin "kuumalle linjalle" kysyäkseen tekoon lupaa. Avioeron jälkeen nuori Termeh-tyttö jää asumaan isänsä ja isoisänsä kanssa, kun äiti muuttaa takaisin oman perheensä luo. 

Elokuva saa minulta neljä tähteä viidestä. Arkisilta tuntuvista tapahtumista on onnistuttu kokoamaan koukuttava draama, joka ei heti unohdu.

Vieras

Riikka Pulkkisen tuorein, kolmas romaani Vieras (2012) on edeltäjiensä tavoin monisyinen ja kiinnostava teos. Päähenkilö Maria on Helsingissä asuva pappi, joka jättää yllättäen kaiken taakseen ja pakenee lähes hetken mielijohteesta New Yorkiin, missä hän aluksi haahuilee turistin tavoin vailla suurempaa päämäärää. Maria päättää jäädä kaupunkiin hieman pidemmäksi aikaa, mutta menneisyyden haamuja ei voi kokonaan paeta edes valtameren toiselle puolen. 

Romaanissa on lomittuneena kolme aikatasoa. Nykyhetkessä Maria viettää aikaa New Yorkissa tutustuen uuden kämppiksensä Mélanien avulla uudenlaisen tanssin maailmaan. Yhtä tärkeä rooli romaanin kokonaisuuden kannalta on myös 14-vuotiaan Marian elämäntilanteen kuvauksella sekä tapahtumilla, jotka sijoittuvat lähimenneisyyteen juuri ennen Marian lähtöä. 


Naisen nuoruutta kuvaavat tapahtumat sijoittuvat Oulun seudulle Marian (ja myös Pulkkisen itsensä) lapsuudenmaisemiin, mikä tietenkin kiinnostaa myös minua, koska olen samalta seudulta kotoisin. 14-vuotiaan Marian äiti on vast'ikään kuollut ja muutenkin Marian elämässä tapahtuu muutoksia. Nuori tyttö kokee voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja sairastuu vakavasti. Mariaa kiehtoo ja samalla piinaa hengen ja ruumiin problematiikka, joka onkin yksi koko romaanin tärkeimmistä teemoista. 

Ennen New Yorkiin matkustamista Maria on tutustunut 7-vuotiaaseen Yasmina-tyttöön, jonka kanssa hän on ystävystynyt. Maria on ehtinyt kiintyä tyttöön kovasti, mutta Helsingissä on tapahtunut jotain, mikä saa Marian pakenemaan Atlantin taakse mukanaan pienen tytön muumipäiväkirja. Mikä on ollut niin kamalaa, että on saanut Marian jättämään miehensä ja työnsä taakseen ja lähtemään sanaakaan sanomatta? 

Romaanin tunnistaa jo kielensä puolesta Pulkkisen teokseksi, mutta valitettavasti kirja ei minua sytyttänyt aivan samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat romaanit. Hyvä se oli, mutta jotain jäin silti kaipaamaan. Marian elämän varhaisemmat vaiheet olivat mielestäni mielenkiintoisempia kuin naisen visiitti New Yorkiin. Teemoiltaan romaani on kuitenkin puhutteleva ja mielenkiintoinen. Pidin myös kiinnostavana kehitystä ja muutosta, joka Mariassa tapahtuu 14-vuotiaasta aikuiseksi naiseksi.  Ehdottomasti kiinnostavinta romaanissa mielestäni oli päähenkilön nuoruuden kuvaus, sillä tämä aika luo pohjan myös tulevalle. 

Annan romaanille tähtiä kolme ja puoli viidestä. Teos oli mielestäni keskivertoa parempi, muttei sentään loistava.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Raja

Tällä kertaa blogissani arvioinnin kohteena on ensimmäistä kertaa näytelmä. Kävin eilen Oulun kaupunginteatterissa perheeni kanssa katsomassa Riikka Pulkkisen samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän Raja. Kovinkaan usein en viime vuosina ole teatterissa käynyt, mutta tällä kertaa todella kannatti tehdä poikkeus.

Rajassa päähenkilöinä ovat 16-vuotias Mari, joka ajautuu suhteeseen perheellisen äidinkielenopettajansa kanssa, sekä Marin täti Anja, joka on luvannut Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen tappaa hänet, kun mies ei enää muista. On tullut lupauksen lunastamisen aika, mutta Anja epäröi, ei pysty toteuttamaan lupaustaan. Sekä Mari että Anja ovat ajautuneet tilanteeseen, josta ei tunnu olevan helppoa ulospääsyä. Mari turvautuu viiltelyyn, Anja lääkkeisiin ja alkoholiin. Molempien on päätettävä, mitä he elämältään haluavat - vai haluavatko elää laisinkaan. 

Pulkkisen tarina on raskas, mutta myös ihanan monivivahteinen ja ajatteluun kannustava. Eri henkilöt painiskelevat saman kysymyksen äärellä: missä raja menee? Valmiita vastauksia ei ole olemassa, jokaisen on valittava oma kohtalonsa, tehtävä tietoinen valinta. 


Riikka Pulkkinen on yksi lempikirjailijoistani ja näytelmää katsoessani pidin siitä, että hänen tekstinsä ja kielensä oli vahvasti mukana myös teatterilavalla. Siitä oli myös kovasti hyötyä, että olin lukenut romaanin jo aiemmin, koska muuten varsinkin alussa näytelmästä olisi voinut olla melko vaikea saada otetta. Näytelmässä eri aikatasot sekoittuivat, mutta seuraamista helpotti näyttelijöiden toimiminen kertojan roolissa vuorotellen. 

Romaani oli mielestäni oikein onnistuneesti sovitettu näyttämölle ja arkojen aiheiden käsittelyyn sopi, että näytelmä esitettiin pienessä Pikisalissa, jossa näyttelijät olivat katsomon keskellä, lähellä yleisöä. Ainoana miinuspuolena oli se, ettei näyttelijöiden kasvoja aina nähnyt, koska katsojat istuivat näyttämön ympärillä neliönmuotoisessa asetelmassa. Esityksessä oli kuitenkin intiimi tunnelma, joka sai minutkin pariin otteeseen liikuttumaan lähes kyyneliin.

Raja on paitsi osuva ajankuvaus myös kertomus ihmiselämän perimmäisistä elementeistä: elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja halusta, vapaudesta ja velvollisuudesta. Mikäli uskallat haastaa itsesi pohtimaan vaikeiden kysymysten äärellä, kehotan joko katsomaan näytelmän tai lukemaan Pulkkisen romaanin. Näytelmälle annan tähtiä neljä ja puoli viidestä, olen edelleen yön yli nukuttuani hyvin vaikuttunut näkemästäni.   

P.S. Pian tulossa myös postaus Pulkkisen uusimmasta romaanista Vieras.

perjantai 9. marraskuuta 2012

The Vow

Nyt täytyy heti päästä postaamaan elokuvasta The Vow (2012), jonka olen halunnut nähdä jo pitkään, mutta joutunut odottamaan, koska olin lupautunut katsomaan elokuvan yhdessä siskoni kanssa. Tänään odotus vihdoin päättyi, kun siskokset päätyivät saman katon alle viettämään leffailtaa :)

Elokuva kertoo nuoresta avioparista Leosta (Channing Tatum) ja Paigesta (Rachel McAdams), jotka joutuvat auto-onnettomuuteen. Leo selviää vahingoitta, kun taas Paige ei koomasta herättyään muista mitään edellisestä viidestä vuodesta - eikä myöskään aviomiehestään. Leo yrittää kaikin tavoin saada rakkaan vaimonsa muistin palautumaan, mutta edistystä ei tunnu tapahtuvan. Paigen silmissä Leo on tuntematon mies, kenestä hänellä ei ole minkäänlaista muistikuvaa. 


Miehensä sijaan Paige tukeutuu vanhempiinsa, joihin hän on katkaissut välit ennen muistinmenetystään. Syytä välien katkeamiseen hän ei itse muista, eikä kukaan halua myöskään kertoa hänelle totuutta. Pian naisen elämä on palaamassa samoihin uomiin kuin viisi vuotta sitten, mikä tarkoittaa myös kuvioihin palannutta ex-kihlattua Jeremyä (Scott Speedman). Saako Leo suostuteltua vastahakoisen Paigen tutustumaan heidän yhteiseen elämäänsä vai turvautuuko nainen tuttuun ja turvalliseen elämään, siihen ainoaan jonka hän muistaa? Merkitsevätkö annetut avioliittolupaukset enää mitään, jos toinen osapuoli ei niitä muista?

Minua The Vow onnistui koskettamaan, vaikken oikeastaan ollut edes odottanut elokuvalta mitään syvällistä. Olisin ollut tyytyväinen jo pelkästään siihen, että pääsen lepuuttamaan silmiäni katsellen ihanaa Channing Tatumia, mutta ilokseni elokuvalla oli muitakin ansioita. Lisäpointseja leffalle ropisee siitä, että se perustuu tositapahtumiin. Minuun ainakin vetoaa se kun tiedän, että sama tarina on oikeasti tapahtunut todellisille ihmisille eikä vain valkokankaalla. Elokuvaa katsoessani saatoin vain kauhulla kuvitella, mitä itse tekisin, jos joutuisin käymään läpi saman kuin Leo ja Paige. Tai pikemminkin Leo tai Paige, niin eri tavoin he tilanteeseen suhtautuvat.

Annan elokuvalle neljä tähteä viidestä, koska se on ehdottomasti parempi kuin keskiverto samaa tyylilajia edustava leffa. The Vow onnistui liikuttamaan minut lähes kyyneliin, mitä en ollut osannut odottaa. Suosittelen lämpimästi kiinnostuneita katsomaan :)

tiistai 30. lokakuuta 2012

To Rome with Love

Woody Allenin uusin elokuva To Rome with Love (2012) jatkaa hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin edellinen elokuva Midnight in Paris (katso arvio elokuun kansiosta). Tällä kertaa miljöönä vain on Pariisin sijaan niin ikään romantiikan kyllästämä ikuinen kaupunki Rooma, jossa suurelle joukolle erilaisia henkilöhahmoja sattuu odottamattomia kohtaamisia ja kommelluksia. Jälleen kerran Allenin elokuvaa tähdittää loistava ryhmä tunnettuja näyttelijöitä, mm. Penélope Cruz, Alec Baldwin, Ellen Paige, Jesse Eisenberg ja tietysti ohjaaja Allen itse. Parhaat roolisuoritukset tulevat ehkä kuitenkin elokuvan vähemmän tunnetuilta nimiltä.


Elokuva muodostuu useasta eri tarinasta, joita yhdistää oikeastaan vain yhteinen tapahtumapaikka. Yhdessä tarinassa juuri naimisiin mennyt pariskunta joutuu häämatkallaan eroon toisistaan ja kumpikin päätyy tahoillaan sattumuksen kautta odottamattomaan seuraan. Eräs tarinoista rakentuu toisen nuoren parin ympärille. Amerikkalaisen tytön vanhemmat saapuvat Roomaan tapaamaan tyttären uutta italialaista poikaystävää ja tämän perhettä. Tytön isä on eläkkeellä oleva laulualan ammattilainen ja melkoinen päällepäsmäri, joka yrittää väkisin tehdä tyttärensä vastahakoisesta appi-isästä uuden oopperatähden. Elokuvassa on näiden kahden lisäksi myös pari muuta hassunhauskaa tarinalinjaa.   

Vaikka To Rome with Love on ihan kelpo elokuva ja paikoin varsin hauska, tämä leffa jää väkisinkin Allenin edellisen elokuvan varjoon ja osoittautuu näin jonkinasteiseksi pettymykseksi. Pidän kuitenkin kovasti ohjaaja/käsikirjoittaja Allenin tyylistä ja kylmäksi tämäkään elokuva ei onneksi katsojaa jätä. Luulen, että tämä elokuva voisi toimia paremmin, jos ei vielä olisi nähnyt Midnight in Paris -elokuvaa, eikä näin ollen olisi yhtä selkeää vertailukohdetta tälle filmille. Allenin uusin hauskutti minua katsojana sen verran, että annan elokuvalle kaksi ja puoli tähteä viidestä.


sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Halloween-tarina

Viikonloppuna tuli erästä kirjoittamisen kurssia varten rustailtua halloween-aiheinen kertomus, tässäpä teille luettavaksi:


HALLOWEEN-NAAMIAISET

On pyhäinpäivän aattoilta. Mies valmistautuu kotonaan tulevaan iltaan miettien sopivaa asua naamiaisiin. Juhlat järjestetään läheisessä koulussa ja tapahtuma on kaikille avoin. Mies ei muista, milloin olisi viimeksi käynyt juhlissa tai ylipäätään ihmisten ilmoilla, mutta nyt hän on päättänyt tehdä poikkeuksen. Hän on kypsytellyt ajatusta päässään jo pari viikkoa, aina siitä asti kun näki ilmoituksen lehdessä. Aluksi hän sivuutti lehtijutun lähes tyystin pelkkänä hömpötyksenä, mutta myöhemmin hän joutui kaivamaan vanhan numeron lehtilaatikon pohjalta, koska ei saanut juhlia pois mielestään. Ajatus naamiaisista kutkutti vatsanpohjaa. Oli vapauttavaa jo pelkästään miettiä, että kaupunki vilisisi paholaisiksi ja kaiken maailman hirviöiksi pukeutuneita ihmisiä, joita ei voinut tunnistaa naamioiden takaa. 

Mies on pohtinut illan pukuaan hartaasti, muttei ole vielä tullut asiassa kummoiseenkaan lopputulokseen. Olisi tietysti ollut helppoa vain kävellä pilailutavaroita tai naamiaisasuja myyvään liikkeeseen ja ostaa jokin sopiva asu, mutta hän ei ole saanut itseään niskasta kiinni ajoissa. Nyt on jo liian myöhäistä, sillä kaikki erikoisliikkeet ovat sulkeneet ovensa tältä päivältä. Jotain täytyisi keksiä ja pian, sillä muutaman korttelin päässä juhlat ovat jo alkamaisillaan.

Koluttuaan aikansa vaatekaappiaan mies tulee siihen tulokseen, ettei kaapin vaatimattomasta sisällöstä saisi aikaan erityisen pelottavaa tai kammottavaa asukokonaisuutta. Hän päättää pukea päälleen ainoan pukunsa, isältä perityn. Puku on jo vanha ja koinsyömä, joten se sopii tarkoitukseen hyvin. Hän ei löydä minkäänlaista naamaria kasvojensa suojaksi, mutta onneksi sentään pitkätukkaisen mustan peruukin, jolla hän saisi peitettyä kasvojaan jonkin verran. Hän muistelee, että jossain lipaston laatikoista taitaa olla myös muoviset vampyyrinhampaat, jotka kruunaisivat asun. Kokonaisuus ei kyllä ole aivan sitä, mitä hän oli alun perin toivonut, mutta saa luvan menetellä paremman puutteessa. Onneksi ulkona – kuten luultavasti myös juhlissa – on pimeää.    

Pukeuduttuaan asuunsa mies lähtee kävelemään hiljakseen kohti juhlapaikkaa. Hän nauttii kirpeästä syysilmasta ja raikkaasta tuulahduksesta, jonka tuuli tuo hänen kasvoillaan. Häntä vastaan kävelee äiti käsipuolessaan kaksi muutaman vuoden ikäistä lasta, jotka ovat pukeutuneet ampiaiseksi ja avaruusolioksi. Vähän ennen kuin kolmikko ohittaa miehen voimakas tuulenpuuska tarttuu miehen peruukkiin ja heittää sen maahan pienen avaruusolennon jalkojen juureen. Mies jäykistyy paikoilleen. Hän tuntee olonsa paljaaksi ja haavoittuvaksi ilman peruukkia. Hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä, poimia peruukki maasta vai luikkia äkkiä karkuun.

Parin metrin päässä lapset ovat niin ikään pysähtyneet ja jääneet toljottamaan miestä, joka tuntee katseiden polttavan ihoaan. Hän syöksähtää kohti peruukkia, mutta nainen ehättää poimia sen maasta ennen häntä.
– Olkaa hyvä. Tuulinen ilta, vai mitä?     
Mies ei tiedä mitä vastata, joten hän tyytyy nyökkäämään. Huojentuneena hän sieppaa peruukin naisen ojennetusta kädestä. Mies asettelee peruukkia takaisin päähänsä, kun häntä hievahtamatta tuijottanut ampiainen puhkeaa yhtäkkiä äänekkääseen itkuun ja huutoon. Äiti koettaa rauhoitella lasta.
– Shh, ei mitään hätää.
Mies ei jää kuuntelemaan naisen lohdutteluja, vaan ottaa jalat alleen. Hän ehtii vielä kuulla takaansa pienen pojan kimeän äänen.
– Äiti, miksi se setä näytti niin oudolta?
Mies on kuullut tarpeeksi ja kiristää tahtia entisestään. Takaa kuuluvat äänet vaimenevat nopeasti epäselväksi muminaksi ja hän uskaltaa taas hengittää.

Hetken rivakasti käveltyään mies tajuaa saapuneensa koululle. Parkkipaikka on jo täyttynyt autoista ja muutamia on pysäköity myös tienvarteen. Juhlapaikan ikkunoista kajastaa hieman valoa pimeälle pihalle. Ulkona mies miettii, oliko sittenkään hyvä ajatus tulla juhliin. Vielä ehtisi kääntyä takaisin. Hän arpoo hetken kahden vaiheilla, mutta päättää lopulta mennä sisään. Onhan hän jo tullut tänne asti ja pukeutunutkin tilaisuutta varten, tämä on hänen iltansa.

Sisääntuloaulan seinät on peitetty mustilla jätesäkeillä ja seinien reunustoilla lepää kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä, joiden silmistä ja suun rei’istä tulvii valoa muuten hämärään tilaan. Noidaksi pukeutunut vanhempi nainen tulee hymyillen miestä kohti.
– Tervetuloa. Tästä saat itsellesi numeron.    
Mies yrittää pyristellä vastaan, mutta nainen ei anna periksi.
– Kaikki saavat numeron äänestystä varten, paras puku palkitaan illan päätteeksi.

Mies ei haluaisi olla ehdolla, muttei myöskään halua pahoittaa vanhan naisen mieltä. Hän ottaa läheiseltä pöydältä mukin ja kauhoo sen puolilleen oranssia nestettä, joka haiskahtaa vähintäänkin epämääräiseltä. Haju saa hänen ihokarvansa nousemaan pystyyn, mutta hän ajattelee sen kuuluvan asiaan, onhan sentään halloween.

Hetken verran mies pyörittelee mukia kädessään ja kerää rohkeutta astuakseen juhlasaliin, missä runsas vierasjoukko melutasosta päätellen jo seurustelee ja tanssii. Aikansa vitkuteltuaan mies ei enää näe mitään tekosyytä jäädä seisoskelemaan aulaan yhtään pidempään ja hiippailee arasti saliin toivoen, että mahdollisimman harva huomaisi hänen tulonsa.  

Hän asettuu ensin ovensuun tuntumaan, mistä hän hivuttautuu pikkuhiljaa seinän viertä pitkin peremmälle huoneeseen. Hän katselee eloisasti juttelevia ja äänekkäästi nauravia pikku seurueita tietoisena siitä, ettei hän kuulu joukkoon. Hän ei tunnista yksiäkään tuttuja kasvoja, eikä se ole mikään ihme. Eihän hän voi tunnistaa ketään, koska ei ikinä käy missään.

Mies katselee huomaamattomasti ympärilleen ja näkee yllätyksekseen nuoren naisen toisella puolen salia vilkuilevan häneen päin. Mies tuntee poltetta poskissaan ja luo äkkiä katseensa maahan haroen peruukkiaan, jotta se peittäisi paremmin hänen kasvojaan. Hänen ohitsensa kävelee nauraen kaksi zombia, joista toinen vilkaisee häntä. Miehellä on tunne, että kaksikko nauraa hänelle. Sisimmässään hän tietää, ettei näin luultavasti ole, muttei voi mitään tunteelleen. Mies häpeää itseään ja alkaa kaivata takaisin kotinsa turvaan.     

Lopun iltaa mies tuntee olonsa entistä vaivaantuneemmaksi. Pitkin iltaa hän huomaa ihmisten supisevan keskenään hänen läheisyydessään ja luovan häneen pitkiä katseita. Hän yrittää parhaansa mukaan sulkea korvansa ilkeiltä puheilta. Hän ei voi olla miettimättä, miksi ylipäätään vaivautui tulemaan juhliin, joissa hän ei tunne ketään ja joissa joutuu vain muiden epämieluisan huomion kohteeksi. Hän pähkäilee jo, että viisainta olisi lähteä, mutta uteliaisuus saa hänestä yliotteen. Lavalle on noussut mikkeineen muumioksi pukeutunut mies ja samalla musiikki hiljenee.   
– Hyvät naiset ja herrat, on aika paljastaa äänestystulos ja illan karmivin asu. Äänet on laskettu ja voittaja on numero…156!

Mies katselee ympärilleen etsien voittajaa, mutta kukaan ei näytä reagoivan numeroon. Hän näkee muidenkin katseiden pyörivän ympäriinsä, kunnes eräs kummitus osoittaa häntä.
– Täällä on numero 156, voittaja löytyi.
Mies kangistuu kauhusta, tämä ei voi olla totta. Eihän hänen asunsa ole mitenkään erikoinen. Yhtäkkiä mies sokaistuu, valokeila on suunnattu suoraan häneen. Kaiuttimista kuuluu taas muumion ääni.
– Äänestäjät ovat ylistäneet voittajan maskia pelottavan aidonnäköiseksi. Tulehan tänne lavalle noutamaan palkintosi.
Miehen jalat vievät kuitenkin kuin automaattisesti takaperin kohti aulaa. Muutaman askeleen jälkeen hän kääntyy ulko-ovea kohti ja pinkaisee juoksuun paniikissa.   

Mies juoksee koko matkan kotiin, missä hän lopulta lysähtää väsymyksestä eteisen lattialle. Siinä istuessaan sydämen syke alkaa vähitellen tasoittua ja niskaan noussut hiki kuivahtaa. Miestä paleltaa. Toivuttuaan pahimmasta järkytyksestä ja uupumuksesta hän nousee ylös kylmältä lattialta ottaen tukea seinästä. Hän repii pois päältään ummehtuneen puvun, illan koettelemuksissa kärsineen peruukin ja naurettavat tekohampaat. Hän tuntee helpotusta saadessaan olla taas oma itsensä.  

Miehen katse osuu seinällä roikkuvaan peiliin ja hän jää tavoistaan poiketen tuijottamaan kuvaansa. Peilistä häntä katsovat takaisin ruhjoutuneet kasvot, joiden silmistä ennen niille niin tyypillinen pilke on hävinnyt jo aikapäiviä sitten. Onnettomuus välähtää miehen mielessä, mutta hän ei anna itsensä ajatella kohtalokasta iltaa yhtään enempää.

Mies toivoo, että vielä jonain päivänä ihmiset näkisivät hänessä muutakin kuin vastenmielisen hirviön. Hän on väsynyt siihen, ettei kukaan näe rosoisen ulkokuoren alle hänen sisimpäänsä, missä hän tuntee olevansa kaikkea muuta kuin hirviö.   


 

lauantai 6. lokakuuta 2012

Kätkijät

Tällä kertaa esittelyvuorossa on japanilainen anime-elokuva Kätkijät (Kari-gurashi no Arietti, 2010). Elokuva perustuu Mary Nortonin lastenkirjaan ja sen on tuottanut Hayao Miyazakin perustama Studio Ghibli. Katsoin elokuvan englanniksi dubattuna ja teksitettynä, joten ei kannata ihmetellä, jos henkilöiden nimet kuulostavat hieman erilaisilta kuin alkuperäisessä tai suomenkielisessä versiossa. 

Elokuva kertoo kahden nuoren, Arriettyn ja Shawnin, tuoreesta ystävyydestä. Kaksikon tutustuminen ei suju aivan tavanomaiseen tapaan, sillä Arrietty on kätkijä eli perustarvikkeita ihmisiltä lainaava pikkuihminen ja Shawn taas tavallinen, normaalikokoinen ihminen. Shawnin täti lähettää pojan lepäämään vanhan naisen hoiviin taloon, jonka rakenteiden alla Arrietty vanhempineen asuu. 

Saavuttuaan uuteen taloon Shawn näkee Arriettyn pihalla ja tunnistaa tytön pikkuihmiseksi äitinsä tarinoista. Tapaamisesta kuultuaan Arriettyn hermoheikko äiti pillastuu, koska he ovat oppineet pitämään ihmisiä vaarallisina. Arrietty yrittää salata uuden tuttavuuden vanhemmiltaan, kunnes he saavat tietää asiasta ja päättävät, että perheen on muutettava pois turvallisuutensa vuoksi. 


Ulkoisesti anime on helppo tunnistaa Miyazakin elokuvaksi, vaikka kyse ei tällä kertaa olekaan hänen ohjauksestaan. Miyazakille ominaiseen tapaan elokuvassa yhdistyvät tavallinen reaalimaailma ja fantasiamaailma. Maailmojen välinen yhteiselo ei kuitenkaan ole täysin kitkatonta, mistä aiheutuukin elokuvan pääkonflikti.

Elokuva on kuvaus kielletystä ystävyydestä, mutta se antaa myös muuta ajattelemisen aihetta. Animea katsoessaan ei voi olla ajattelematta, miten julmasti ja itsekkäästä ihminen välillä kohtelee ympäröivää maailmaa ja muita eläviä olentoja. Miyazakin animaatioelokuvissa pidän myös siitä, että niitä voi katsella mielellään niin lapset kuin aikuisetkin. 

Kätkijät ei yllä aivan omalle suosikkilistalleni Miyazakin tuotannossa, vaikka se aivan kelpo elokuva onkin. Mikäli lajityyppi kiinnostaa, kehottaisin tutustumaan myös muuhun Miyazakin tuotantoon, joista omia lempielokuviani ovat Naapurini Totoro (1988) ja Ponyo rantakalliolla (2008). Tällä kertaa katsotulle animelle annan tähtiä kolme viidestä.