maanantai 18. marraskuuta 2013

Rakkautta vain

Kutsuin muutamia ystäviäni luokseni jouluiseen leffailtaan katsomaan yhtä suosikkileffoistani, joka sopii katseltavaksi erityisesti näin joulun alla. Rakkautta vain (Love Actually, 2003) on romanttinen brittikomedia parhaasta päästä. Elokuva sijoittuu Lontooseen, missä joulun saapumista odottelee sekalainen joukko erilaisia henkilöhahmoja. Leffaan on saatu mukaan lukuisa joukko kuuluisia nimiä kuten Colin Firth, Keira Knightley, Lian Neeson ja Rowan Atkinson.

 
Britannia on saanut uuden pääministerin (Hugh Grant), jonka jokaista tekoa seurataan silmä tarkkana. Valtion päämiehen sisko on kotiäiti Karen (Emma Thompson), jonka aviomies Harry (Alan Rickman) yrittää parittaa alaisensa Sarahin (Laura Linney) komean Karlin (Rodrigo Santoro) kanssa. Omaa avioliittoaan Amorina toimiva Harry ei osaa hoitaa yhtä hyvin.

Elokuvan komediapuolesta huolta pitävät mm. sopimattomasti julkisuudessa käyttäytyvä vanha laulajastara Billy Mack (Bill Nighy), joka yrittää tehdä comebackin. Toinen surkuhupaisa hahmo on Colin (Kris Marshall), jonka iskuyritykset eivät tuota Britanniassa tulosta. Niinpä hän päättää lähteä rapakon taakse etsimään naista.


Vaikka Rakkautta vain on genrensä puolesta leimallisesti naisten elokuva, niin ennen kaikkea se on jouluinen pläjäys sekä huumoria ja komediaa että rakkautta ja suuria tunteita. Oma kulta on ideaali leffaseura, ystävät tai nenäliinat toimivat myös. Tiedän kokemuksesta ja olen kuullut myös muilta, että useampi miehenpuolikaskin on viihtynyt tätä elokuvaa katsoessa ja suostunut katsomaan jopa useampaan kertaan.

Elokuvassa on panostettu musiikkipuoleen, mikä on luonnollinen valinta jo juonenkin kannalta. Billy Mack esittää joulu-coveriaan useampaan otteeseen ja yksi leffan kohokohdista on, kun koulujen yhteisessä joulujuhlassa upeaääninen Joanna (Olivia Olson) esittää kappaleen All I Want For Christmas Is You. Suloinen on myös ihastuksensa hurmatakseen rumpuja paukutteleva Sam (Thomas Sangster). Lasten esitystä katsellessa ja kuunnellessa iho meni taas kerran kananlihalle, vaikka elokuvan olen katsonut ainakin 10 kertaa.


Rakkautta vain on moderni klassikko, joten jos et vielä ole elokuvaan törmännyt, niin nyt on korkea aika korjata tämä vääryys. Ihana hyvän mielen leffa ansaitsee tähtiä neljä ja puoli. Katselukertoja elokuva puolestaan kestää huomattavasti enemmän, joten ei muuta kuin joulutunnelmaan virittäytymään, vaikka leffa olisikin jo entuudestaan tuttu tapaus :) 

maanantai 4. marraskuuta 2013

Belle de Jour ‒ Puhelintytön salaiset seikkailut

Kirjastosta nappasin jälleen kerran mukaani kiinnostavalta vaikuttavan kirjan. Kyseessä on romaani Belle de Jour ‒ Puhelintytön salaiset seikkailut (The Intimate Adventures of a London Call Girl, 2005), jonka on kirjoittanut (itsestään selvästä syystä) nimettömänä pysyttelevä nuori lontoolainen naisprostituoitu, joka piiloutuu Belle-salanimen taakse. Teos on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja se on alun alkaen julkaistu nettiblogina, joka saavutti Britanniassa nopeasti suuren suosion.
Romaani on yhtä aikaa sopivan salamyhkäinen ja toisaalta hyvin avoin. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, joten lukiessa ei tunnu oudolta, ettei kertojan nimeä tiedä. Muuten hän paljastaa itsestään lähes kaiken. Myös muihin henkilöihin viitataan kirjainlyhenteillä, mihin myös tottuu nopeasti. Kirjoittaja kertoo päivittäisestä elämästään, johon kuuluu ajanviettoa ja juhlimista ystävien kanssa, kaikenlaisia sattumuksia, miehiä vapaa-ajalla sekä tietysti myös työtä eli lukuisia intiimejä tapaamisia maksavien miesten seurassa. 


Belle voittaa rehellisyydellään ja avoimuudellaan lukijan puolelleen, vaikka hänen uravalintaansa ei hyväksyisikään. Hän on ajautunut epätavalliselle alalle, joka vaikuttaa myös hänen yksityiselämänsä ihmissuhteisiin. Belle on itse sinut työnsä kanssa, mutta kaikille tutuille (kuten omille vanhemmille) työpaikasta ei kannata turhia kertoa. Myös parisuhderintamalla työkuviot aiheuttavat ylimääräistä stressiä. Bellen elämässä miehiä riittää ‒ entisiä ja nykyisiä, siviilissä ja töissä ‒ mutta onko kenestäkään pidemmän päälle antamaan riittävää vastusta tälle modernille naiselle?

Vaikka kirjan aihe saattaa ensilukemalta vaikuttaa hiukan hurjalta, romaani ei omasta mielestäni ole kohahduttava tai järkyttävä. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun on jo tutustunut Sinkkuelämään ja Fifty Shades ‒kirjoihin. Romaani on hauskasti ja persoonallisella tyylillä kirjoitettu tarina nuoresta naisesta, jolla on erikoislaatuinen työ. Se ei kuitenkaan ole koko hänen elämänsä. Bellen asenne on kohdillaan ja muutkin naiset voisivat oppia häneltä jotain, joskaan en ketään neuvo lähtemään hänen viitoittamalleen urapolulle. Kirja on ihan hupaisa ja miellyttävä lukukokemus ja ansaitsee tähtiä kolme viidestä.  

 



perjantai 25. lokakuuta 2013

Oli aikakin

Kävimme ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa sekä komedian että draaman aineksia sisältävän brittileffan Oli aikakin (About Time, 2013), jonka harteille olin itse kasannut hieman liikaa ennakko-odotuksia. Suuret toiveet liittyivät ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin aiempiin elokuviin, sillä mies on ollut mukana tekemässä joitain hyvin menestyneitä romanttisia komedioita, joihin lukeutuvat myös omat all time -suosikkileffani Rakkautta vain (Love Actually, 2003) sekä Notting Hill (1999). Näiden romanttisten elokuvien nykyklassikoiden tasolle Curtisin uusin ei omalla kohdallani ainakaan vielä yllä (ajan kanssa kenties), mutta se on silti oikein tervetullut ja virkistävä lisä uusien romanttisten elokuvien vuosi vuodelta harveneviin joukkoihin.

Elokuvan päähenkilö on ujo nuori mies Tim (Domhnall Gleeson), jonka elämä mullistuu 21-vuotiaana, kun isä (Bill Nighy) kertoo pojalleen tarkoin varjellun salaisuuden: suvun miehet voivat matkustaa ajassa taaksepäin ja halutessaan muuttaa samalla oman elämänsä kulkua. Tim luulee tietysti isänsä pilailevan, mutta kun hän seuraa miehen ohjeita, hän näkee isäukon puhuvan totta. Salaisuuden paljastuttua Timin päässä muotoutuu suunnitelma. Tähän asti hänellä ei ole ollut minkäänlaista onnea naisrintamalla, joten hän aikoo hyödyntää lahjaansa hankkiakseen itselleen tyttöystävän. 


Tim ihastuu siskonsa kauniiseen ystävään Charlotteen (Margot Robbie), mutta huomaa ikäväkseen, että vaikka hän voi matkustaa menneisyyteen, kaikki ei silti välttämättä suju hänen toivomallaan tavalla. Mies päättää aloittaa uuden elämän ja muuttaa Lontooseen, missä hän päätyy ravintolassa samaan pöytään Maryn (Rachel McAdams) kanssa. Tim ihastuu jälleen päätä pahkaa, mutta kun hänen uusi kämppäkaverinsa tarvitsee apua, mies palaa menneisyyteen ja muuttaa tahtomattaan samaisen illan kulkua niin, ettei hän tapaakaan Marya. Tim yrittää epätoivoisesti löytää uudelleen unelmiensa naisen ja hurmata hänet, mutta miten tämä onnistuu, kun Mary ei edes tiedä Timin olemassaolosta?  


Koetan aina katsoa vähänkään mielenkiintoisilta vaikuttavat romanttiset komediat ja viime vuosina mieleeni on hiipinyt epäusko: eikö todellakaan enää osata tehdä iki-ihania romanttisia komedioita, jotka kestäisivät useammankin katselukerran ja nostattaisivat katselijassa edes jonkinlaisia tunteita? Oli aikakin onnistuu ainakin jälkimmäisessä. Leffateatterin hämärässä silmänurkkani taisi hieman kostua liikutuksesta ja ääneen sain nauraa useamman kerran, enkä muuten ollut ainoa. Aika puolestaan kertoo, päädynkö katsomaan elokuvan uudestaan, mutta ollenkaan mahdottomana en tätä vaihtoehtoa pitäisi, päinvastoin jopa todennäköisenä.

Kaiken kaikkiaan Oli aikakin on miellyttävä elokuva, hauska ja sopivan erilainen täyttäessään kuitenkin ne odotukset, joita useimmat kohdistavat romanttisiin komedioihin. Leffa naurattaa, mutta siinä on myös vakavuutta, joka korostuu elokuvan loppua kohti. Jälkikäteen elokuva on pohdituttanut minua jonkin verran, sillä elokuvateatterista ulos astellessani jotain tuntui jääneen hampaankoloon. Lopulta tajusin, että elokuva on omaan makuuni hieman arkisen näköistä katsottavaa, se ei luota ulkoisiin avuihin. Aluksi hämäydyin tästä seikasta liikaa, mutta kokonaisuudessaan elokuva jää vahvasti plussan puolelle.

Elokuva maistuu oikealta elämältä (aikamatkailua lukuun ottamatta) ja se lienee hyvä asia. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen annan elokuvalle tähtiä poikkeuksellisen määrän eli 4-/5. Ei muuta kuin parempi puolisko tai ystävä mukaan ja elokuviin - tai dvd:tä odottamaan :)   

 

maanantai 14. lokakuuta 2013

Side Effects

Pimeän syysillan leffaksi valikoitui monivaiheisen esiraadin kautta tuore draamatrilleri Side Effects (2013), joka yllättäen paljastuikin kenties jopa parhaimmaksi tämä vuona katsomakseni elokuvaksi! Leffan alussa Emilyn (Rooney Mara) vuosien odotus päättyy, kun hänen aviomiehensä Martin (Channing Tatum) vapautuu vankilasta. Nuoren vaimon luulisi olevan onnellinen, mutta sen sijaan hän yrittää tehdä itsemurhan. 


Itsemurhayrityksen jälkeen Emilya alkaa hoitaa psykiatri Jonathan Banks (Jude Law). Kun lääkehoito ei tunnu Emilyn tapauksessa auttavan, Banks saa apua Emilyn edelliseltä psykiatrilta Victoria Siebertilta (Catherine Zeta-Jones). Siebert ehdottaa, että Emily alkaisi käyttää uutta lääkettä Ablixaa, jota ollaan vasta testaamassa. Banks on aluksi vastahakoinen, mutta lopulta hän päätyy tekemään yhteistyötä lääkefirman kanssa ja Emilysta tulee yksi lääkkeen testaajista. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes Emily alkaa saada vakavia sivuoireita.   


Elokuva alkaa mielenkiintoisena draamana ja näyttäytyy katsojalle etupäässä kritiikkinä rahanhimoisia lääkeyhtiöitä ja heidän edustajia kohtaan. Lääkärit värväävät sairaita potilaitaan koekaniineiksi, mutta kuka joutuu vastuuseen, kun eteen tulee odottamattomia ongelmia? Leffan alkupuolella tapahtuu kuitenkin dramaattinen käänne, joka muuttaa koko elokuvan suunnan. Tämä on mahdollinen vaaranpaikka, mutta mahalaskun sijaan leffa kohoaakin entistä korkeammalle tasolle.

Heti en olisi arvannut, että juuri tässä elokuvassa Jude Law nousee taustalta tähdeksi ja pääsee ratkomaan visaista mysteeriä kuin Sherlock Holmes konsanaan. Juuri tässä taitaakin piillä leffan salaisuus: Side Effects on loistavalla tavalla yllätyksellinen. Se tekee sen mitä lupaa, mutta samalla tarjoaa katsojalle myös hieman enemmän kuin mitä takakansiteksti antaa odottaa. Elokuvan juoni on älykäs ja kaikkea muuta kuin tylsä. Myös näyttelijät suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Täysiltä pisteiltä leffan pudottaa ainoastaan tapani, sillä toivon aina törmääväni vielä täydellisempään tapaukseen. Leffa saa kuitenkin loisteliaat neljä ja puoli tähteä viidestä. Tätä ei kannata jättää väliin! :)    

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Jodi Picoult: Sisareni puolesta

Ehdin kirjastoreissuillani hypistellä Jodi Picoultin romaania Sisareni puolesta (My Sister's Keeper, 2004) lukuisia kertoja ennen kuin lopulta päätin lukea tämän mielenkiintoiselta kuulostavan kirjan. Romaanin päähenkilö on 13-vuotias Anna Fitzgerald, jonka elämä on alkanut koeputkessa. Annan isosisko Kate sairastaa hengenvaarallista leukemiaa, minkä vuoksi tyttöjen vanhemmat Sara ja Brian ovat halunneet lapsen, joka on geneettisesti yhteensopiva siskonsa kanssa. 

Lopulta Anna kyllästyy jatkuviin luovutuksiin, jotka eivät ole jääneet pelkkään vereen, ja haastaa vanhempansa oikeuteen saadakseen lääketieteellisen itsemääräämisoikeuden, ettei hänen tarvitsisi luovuttaa munuaista siskolleen, kuten hänen vanhempansa haluavat. Tilannetta ei helpota yhtään, että käytännössä Anna tuomitsee siskonsa kuolemaan, kun hän kieltäytyy luovuttamasta tälle munuaistaan.


Romaanin luvut on nimetty tärkeimpien henkilöhahmojen mukaan, jotka vuorotellen kertovat oman näkökulmansa tapahtumien kulkuun. Koko romaani on kirjoitettu minämuodossa siitä huolimatta, että kertojat vaihtuvat. Saattaa kuulostaa vaivalloiselta, mutta ratkaisu toimii hyvin, kunhan ei lopeta lukemista kesken luvun ja unohda, kenen luvusta olikaan kyse. Voi olla, ettei kovin moni jaksaisi lukea montaa sataa sivua angstisen teini-ikäisen mielenliikkeistä. Niin tai näin, kertojavaihdokset tuovat romaaniin syvyyttä ja auttavat hahmottamaan vaikeaa tilannetta eri henkilöhahmojen kannalta. 

Kirjan alkuasetelma on raastava, mutta samalla kutkuttava. Miten nuoren tytön elämä muuttuu, kun omasta äidistä tulee vastapuolen asianajaja, jonka kanssa ei kotona saisi keskustella asiasta, joka uhkaa pahimmillaan hajottaa koko perheen? Mitä ajattelee kuolemansairas isosisko, kun Anna kieltäytyy luovuttamasta munuaistaan? Kumman lapsen puolelle vanhemmat kallistuvat? Mitä he tekevät, kun on aika valita, kumman lapsen terveys ja hyvinvointi asetetaan etusijalle?     

Aiheensa puolesta romaani on sen verran erikoinen, etten itse voinut enää lopulta kirjaa ohittaa. On kiinnostavaa lukea ja seurata, miten mutkikas tilanne etenee ja miten perhe selviytyy kriisistä. Sisareni puolesta on lukemisen arvoinen romaani, sitä ei voi kieltää. Itseäni jäi harmittamaan romaanin loppuratkaisu, joka oli yllättävä, mutta samalla jonkinasteinen pettymys. Lopetus pisti kyllä pohtimaan elämän yllätyksellisyyttä ja toisaalta on ihan hyvä, ettei romaanin loppu ole tavanomainen ja odotuksenmukainen. Mikäli kiinnostuit, ei kun lukemaan ja itse päättämään, mitä mieltä olet kirjasta! Tähtiä annan romaanille kolme viidestä.   

perjantai 4. lokakuuta 2013

The Great Gatsby

Tällä kertaa esittelyssä on elokuva The Great Gatsby (2013), joka on ohjaaja Baz Luhrmannin versio yhdysvaltalaisen kirjailijan F. Scott Fitzgeraldin samannimisestä romaanista. Elokuva sijoittuu 1920-luvun New Yorkin seurapiireihin ja maailmaan, jossa alkoholi virtaa ja jazz-musiikki raikaa.

Elokuva on kerrottu päähenkilö Jay Gatsbyn (Leonardo DiCaprio) naapurin, Nick Carrawayn (Tobey Maguire) näkökulmasta. Gatsby on salaperäinen uusrikas, joka järjestää kartanossaan valtavia juhlia, mutta josta kukaan ei oikeastaan tiedä juuri mitään. Nick saa harvinaislaatuisen kutsun Gatsbyn juhliin, missä isäntä tavoistaan poiketen esittäytyy uudelle naapurilleen ja vähitellen Nick ja Gatsby ystävystyvät.

Nick ei itse kuulu yläluokkaan, mutta hänen serkkunsa Daisy (Carey Mulligan) on naimissa rikkaan Tom Buchananin (Joel Edgerton) kanssa. Erään kerran Gatsby pyytää Nickiltä palvelusta: hän haluaisi tavata Daisyn. Nick kutsuu Daisyn luokseen teelle, jonne hän on naisen tietämättä pyytänyt myös Gatsbyn. Kyse ei kuitenkaan ole Daisyn ja Gatsbyn ensitapaamisesta, vaan jälleennäkemisestä, sillä kaksikolla on takanaan yhteinen menneisyys. Mehevän kolmiodraaman ainekset ovat valmiit, joskin tässä ihmissuhdesopassa on mukana enemmänkin osallisia, koska myös Daisyn aviomiehellä on liiton ulkopuolisia vinkeitä.


The Great Gatsby on monessa mielessä onnistunut leffa. Se on hyvin visuaalinen elokuva, joka muistuttaa kovasti Moulin Rougea, joka on yksi lempielokuvistani ja myöskin Luhrmannin ohjaama. Olen lukenut Fitzgeraldin romaanin, johon elokuva perustuu ja mielestäni yksi elokuvan suurimmista ansioista on, että se teki minuun suuremman vaikutuksen kuin kirja. Tämä on yllättävää etenkin, koska kyseessä on yksi amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoista. Elokuva on ihanan värikäs ja täynnä elämää. Kyseessä on kuitenkin paitsi visuaalisesti näyttävä elokuva, myös kiinnostava draama. Leffa saa minulta tähtiä neljä viidestä. Suosittelen ainakin Moulin Rouge -faneille :) 
      

torstai 5. syyskuuta 2013

Unelmien pelikirja

Hiljaiseloa on tullut vietettyä blogin osalta taas liian pitkään, joten yritän vastaisuudessa parantaa tapojani ties miten monennen kerran :) Viime viikkoina on tullut katseltua useitakin elokuvia, joista yhtä haluan erityisesti suositella muillekin leffasta mahdollisesti kiinnostuneille. Kyseessä on tällä kertaa Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook, 2012), jonka katsoimme viime viikolla, kun siskoni oli vierailulla.

Leffa on tyylilajiltaan romanttinen draamakomedia ja koska pääosissakin ovat jo tutuiksi käyneet Hollywood-näyttelijät Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence, en odottanut leffalta mitään uutta, ainoastaan jälleen yhtä enemmän tai vähemmän samanlaista romanttista elokuvaa, jollaisia olen nähnyt jo kymmeniä kymmenien perään. Siksipä yllätyinkin positiivisesti, koska elokuvan päähenkilöt ovat ihanan eriskummallisia ja tavallaan epäsopivia tämän tyylilajin elokuvaan. Pat (Cooper) vapautuu elokuvan alussa psykiatrisesta sairaalasta ja muuttaa vanhempiensa luo asumaan. Ystävänsä Ronnien kotona Pat tapaa Ronnien vaimon sisaren Tiffanyn (Lawrence), joka on jokin aika sitten jäänyt leskeksi. 

Pat ja Tiffany ovat molemmat ulkopuolisen näkökulmasta sosiaalisesti epäkorrekteja, mutta pian he löytävät yhteisen sävelen. Pat yrittää kuitenkin epätoivoisesti saada yhteyden vaimoonsa Nikkiin, sillä pariskunnan välit ovat katkenneet Patin sairaalajakson aikana minkä lisäksi Patille on annettu lähestymiskielto. Tiffany lupaa auttaa miestä, sillä hänen siskonsa on hyvä ystävä Nikkin kanssa. Vastapalveluksena Tiffany haluaa Patin osallistuvan hänen kanssaan tanssikilpailuun. Näin alkaa yhteistyö, jossa kummallakin on oma päämääränsä.  

 
Elokuva on hauskaa ja virkistävää katsottavaa. Pat ja Tiffany ovat sopivan hulluja eikä koskaan varmuudella tiedä mitä he keksivät, mikä on tietysti hyvä asia katsojan kannalta. Sekä Cooper että Lawrence suoriutuvat erinomaisesti haastavista rooleistaan ja Lawrence palkittiinkin omasta työstään Oscar-patsaalla. Lisää hulvattomuutta elokuvaan tuo Patin isä (Robert De Niro), jonka vedonlyöntikuviot ovat omaa luokkaansa. Elokuva perustuu Matthew Quickin romaaniin The Silver Linings Playbook, jonka lukeminen myös kiinnostaa tämän leffan katsomisen jälkeen. Tälle ihastuttavan hullulle elokuvalle annan tähtiä 3 ja puoli viidestä.