perjantai 25. lokakuuta 2013

Oli aikakin

Kävimme ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa sekä komedian että draaman aineksia sisältävän brittileffan Oli aikakin (About Time, 2013), jonka harteille olin itse kasannut hieman liikaa ennakko-odotuksia. Suuret toiveet liittyivät ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin aiempiin elokuviin, sillä mies on ollut mukana tekemässä joitain hyvin menestyneitä romanttisia komedioita, joihin lukeutuvat myös omat all time -suosikkileffani Rakkautta vain (Love Actually, 2003) sekä Notting Hill (1999). Näiden romanttisten elokuvien nykyklassikoiden tasolle Curtisin uusin ei omalla kohdallani ainakaan vielä yllä (ajan kanssa kenties), mutta se on silti oikein tervetullut ja virkistävä lisä uusien romanttisten elokuvien vuosi vuodelta harveneviin joukkoihin.

Elokuvan päähenkilö on ujo nuori mies Tim (Domhnall Gleeson), jonka elämä mullistuu 21-vuotiaana, kun isä (Bill Nighy) kertoo pojalleen tarkoin varjellun salaisuuden: suvun miehet voivat matkustaa ajassa taaksepäin ja halutessaan muuttaa samalla oman elämänsä kulkua. Tim luulee tietysti isänsä pilailevan, mutta kun hän seuraa miehen ohjeita, hän näkee isäukon puhuvan totta. Salaisuuden paljastuttua Timin päässä muotoutuu suunnitelma. Tähän asti hänellä ei ole ollut minkäänlaista onnea naisrintamalla, joten hän aikoo hyödyntää lahjaansa hankkiakseen itselleen tyttöystävän. 


Tim ihastuu siskonsa kauniiseen ystävään Charlotteen (Margot Robbie), mutta huomaa ikäväkseen, että vaikka hän voi matkustaa menneisyyteen, kaikki ei silti välttämättä suju hänen toivomallaan tavalla. Mies päättää aloittaa uuden elämän ja muuttaa Lontooseen, missä hän päätyy ravintolassa samaan pöytään Maryn (Rachel McAdams) kanssa. Tim ihastuu jälleen päätä pahkaa, mutta kun hänen uusi kämppäkaverinsa tarvitsee apua, mies palaa menneisyyteen ja muuttaa tahtomattaan samaisen illan kulkua niin, ettei hän tapaakaan Marya. Tim yrittää epätoivoisesti löytää uudelleen unelmiensa naisen ja hurmata hänet, mutta miten tämä onnistuu, kun Mary ei edes tiedä Timin olemassaolosta?  


Koetan aina katsoa vähänkään mielenkiintoisilta vaikuttavat romanttiset komediat ja viime vuosina mieleeni on hiipinyt epäusko: eikö todellakaan enää osata tehdä iki-ihania romanttisia komedioita, jotka kestäisivät useammankin katselukerran ja nostattaisivat katselijassa edes jonkinlaisia tunteita? Oli aikakin onnistuu ainakin jälkimmäisessä. Leffateatterin hämärässä silmänurkkani taisi hieman kostua liikutuksesta ja ääneen sain nauraa useamman kerran, enkä muuten ollut ainoa. Aika puolestaan kertoo, päädynkö katsomaan elokuvan uudestaan, mutta ollenkaan mahdottomana en tätä vaihtoehtoa pitäisi, päinvastoin jopa todennäköisenä.

Kaiken kaikkiaan Oli aikakin on miellyttävä elokuva, hauska ja sopivan erilainen täyttäessään kuitenkin ne odotukset, joita useimmat kohdistavat romanttisiin komedioihin. Leffa naurattaa, mutta siinä on myös vakavuutta, joka korostuu elokuvan loppua kohti. Jälkikäteen elokuva on pohdituttanut minua jonkin verran, sillä elokuvateatterista ulos astellessani jotain tuntui jääneen hampaankoloon. Lopulta tajusin, että elokuva on omaan makuuni hieman arkisen näköistä katsottavaa, se ei luota ulkoisiin avuihin. Aluksi hämäydyin tästä seikasta liikaa, mutta kokonaisuudessaan elokuva jää vahvasti plussan puolelle.

Elokuva maistuu oikealta elämältä (aikamatkailua lukuun ottamatta) ja se lienee hyvä asia. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen annan elokuvalle tähtiä poikkeuksellisen määrän eli 4-/5. Ei muuta kuin parempi puolisko tai ystävä mukaan ja elokuviin - tai dvd:tä odottamaan :)   

 

maanantai 14. lokakuuta 2013

Side Effects

Pimeän syysillan leffaksi valikoitui monivaiheisen esiraadin kautta tuore draamatrilleri Side Effects (2013), joka yllättäen paljastuikin kenties jopa parhaimmaksi tämä vuona katsomakseni elokuvaksi! Leffan alussa Emilyn (Rooney Mara) vuosien odotus päättyy, kun hänen aviomiehensä Martin (Channing Tatum) vapautuu vankilasta. Nuoren vaimon luulisi olevan onnellinen, mutta sen sijaan hän yrittää tehdä itsemurhan. 


Itsemurhayrityksen jälkeen Emilya alkaa hoitaa psykiatri Jonathan Banks (Jude Law). Kun lääkehoito ei tunnu Emilyn tapauksessa auttavan, Banks saa apua Emilyn edelliseltä psykiatrilta Victoria Siebertilta (Catherine Zeta-Jones). Siebert ehdottaa, että Emily alkaisi käyttää uutta lääkettä Ablixaa, jota ollaan vasta testaamassa. Banks on aluksi vastahakoinen, mutta lopulta hän päätyy tekemään yhteistyötä lääkefirman kanssa ja Emilysta tulee yksi lääkkeen testaajista. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes Emily alkaa saada vakavia sivuoireita.   


Elokuva alkaa mielenkiintoisena draamana ja näyttäytyy katsojalle etupäässä kritiikkinä rahanhimoisia lääkeyhtiöitä ja heidän edustajia kohtaan. Lääkärit värväävät sairaita potilaitaan koekaniineiksi, mutta kuka joutuu vastuuseen, kun eteen tulee odottamattomia ongelmia? Leffan alkupuolella tapahtuu kuitenkin dramaattinen käänne, joka muuttaa koko elokuvan suunnan. Tämä on mahdollinen vaaranpaikka, mutta mahalaskun sijaan leffa kohoaakin entistä korkeammalle tasolle.

Heti en olisi arvannut, että juuri tässä elokuvassa Jude Law nousee taustalta tähdeksi ja pääsee ratkomaan visaista mysteeriä kuin Sherlock Holmes konsanaan. Juuri tässä taitaakin piillä leffan salaisuus: Side Effects on loistavalla tavalla yllätyksellinen. Se tekee sen mitä lupaa, mutta samalla tarjoaa katsojalle myös hieman enemmän kuin mitä takakansiteksti antaa odottaa. Elokuvan juoni on älykäs ja kaikkea muuta kuin tylsä. Myös näyttelijät suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Täysiltä pisteiltä leffan pudottaa ainoastaan tapani, sillä toivon aina törmääväni vielä täydellisempään tapaukseen. Leffa saa kuitenkin loisteliaat neljä ja puoli tähteä viidestä. Tätä ei kannata jättää väliin! :)    

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Jodi Picoult: Sisareni puolesta

Ehdin kirjastoreissuillani hypistellä Jodi Picoultin romaania Sisareni puolesta (My Sister's Keeper, 2004) lukuisia kertoja ennen kuin lopulta päätin lukea tämän mielenkiintoiselta kuulostavan kirjan. Romaanin päähenkilö on 13-vuotias Anna Fitzgerald, jonka elämä on alkanut koeputkessa. Annan isosisko Kate sairastaa hengenvaarallista leukemiaa, minkä vuoksi tyttöjen vanhemmat Sara ja Brian ovat halunneet lapsen, joka on geneettisesti yhteensopiva siskonsa kanssa. 

Lopulta Anna kyllästyy jatkuviin luovutuksiin, jotka eivät ole jääneet pelkkään vereen, ja haastaa vanhempansa oikeuteen saadakseen lääketieteellisen itsemääräämisoikeuden, ettei hänen tarvitsisi luovuttaa munuaista siskolleen, kuten hänen vanhempansa haluavat. Tilannetta ei helpota yhtään, että käytännössä Anna tuomitsee siskonsa kuolemaan, kun hän kieltäytyy luovuttamasta tälle munuaistaan.


Romaanin luvut on nimetty tärkeimpien henkilöhahmojen mukaan, jotka vuorotellen kertovat oman näkökulmansa tapahtumien kulkuun. Koko romaani on kirjoitettu minämuodossa siitä huolimatta, että kertojat vaihtuvat. Saattaa kuulostaa vaivalloiselta, mutta ratkaisu toimii hyvin, kunhan ei lopeta lukemista kesken luvun ja unohda, kenen luvusta olikaan kyse. Voi olla, ettei kovin moni jaksaisi lukea montaa sataa sivua angstisen teini-ikäisen mielenliikkeistä. Niin tai näin, kertojavaihdokset tuovat romaaniin syvyyttä ja auttavat hahmottamaan vaikeaa tilannetta eri henkilöhahmojen kannalta. 

Kirjan alkuasetelma on raastava, mutta samalla kutkuttava. Miten nuoren tytön elämä muuttuu, kun omasta äidistä tulee vastapuolen asianajaja, jonka kanssa ei kotona saisi keskustella asiasta, joka uhkaa pahimmillaan hajottaa koko perheen? Mitä ajattelee kuolemansairas isosisko, kun Anna kieltäytyy luovuttamasta munuaistaan? Kumman lapsen puolelle vanhemmat kallistuvat? Mitä he tekevät, kun on aika valita, kumman lapsen terveys ja hyvinvointi asetetaan etusijalle?     

Aiheensa puolesta romaani on sen verran erikoinen, etten itse voinut enää lopulta kirjaa ohittaa. On kiinnostavaa lukea ja seurata, miten mutkikas tilanne etenee ja miten perhe selviytyy kriisistä. Sisareni puolesta on lukemisen arvoinen romaani, sitä ei voi kieltää. Itseäni jäi harmittamaan romaanin loppuratkaisu, joka oli yllättävä, mutta samalla jonkinasteinen pettymys. Lopetus pisti kyllä pohtimaan elämän yllätyksellisyyttä ja toisaalta on ihan hyvä, ettei romaanin loppu ole tavanomainen ja odotuksenmukainen. Mikäli kiinnostuit, ei kun lukemaan ja itse päättämään, mitä mieltä olet kirjasta! Tähtiä annan romaanille kolme viidestä.   

perjantai 4. lokakuuta 2013

The Great Gatsby

Tällä kertaa esittelyssä on elokuva The Great Gatsby (2013), joka on ohjaaja Baz Luhrmannin versio yhdysvaltalaisen kirjailijan F. Scott Fitzgeraldin samannimisestä romaanista. Elokuva sijoittuu 1920-luvun New Yorkin seurapiireihin ja maailmaan, jossa alkoholi virtaa ja jazz-musiikki raikaa.

Elokuva on kerrottu päähenkilö Jay Gatsbyn (Leonardo DiCaprio) naapurin, Nick Carrawayn (Tobey Maguire) näkökulmasta. Gatsby on salaperäinen uusrikas, joka järjestää kartanossaan valtavia juhlia, mutta josta kukaan ei oikeastaan tiedä juuri mitään. Nick saa harvinaislaatuisen kutsun Gatsbyn juhliin, missä isäntä tavoistaan poiketen esittäytyy uudelle naapurilleen ja vähitellen Nick ja Gatsby ystävystyvät.

Nick ei itse kuulu yläluokkaan, mutta hänen serkkunsa Daisy (Carey Mulligan) on naimissa rikkaan Tom Buchananin (Joel Edgerton) kanssa. Erään kerran Gatsby pyytää Nickiltä palvelusta: hän haluaisi tavata Daisyn. Nick kutsuu Daisyn luokseen teelle, jonne hän on naisen tietämättä pyytänyt myös Gatsbyn. Kyse ei kuitenkaan ole Daisyn ja Gatsbyn ensitapaamisesta, vaan jälleennäkemisestä, sillä kaksikolla on takanaan yhteinen menneisyys. Mehevän kolmiodraaman ainekset ovat valmiit, joskin tässä ihmissuhdesopassa on mukana enemmänkin osallisia, koska myös Daisyn aviomiehellä on liiton ulkopuolisia vinkeitä.


The Great Gatsby on monessa mielessä onnistunut leffa. Se on hyvin visuaalinen elokuva, joka muistuttaa kovasti Moulin Rougea, joka on yksi lempielokuvistani ja myöskin Luhrmannin ohjaama. Olen lukenut Fitzgeraldin romaanin, johon elokuva perustuu ja mielestäni yksi elokuvan suurimmista ansioista on, että se teki minuun suuremman vaikutuksen kuin kirja. Tämä on yllättävää etenkin, koska kyseessä on yksi amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoista. Elokuva on ihanan värikäs ja täynnä elämää. Kyseessä on kuitenkin paitsi visuaalisesti näyttävä elokuva, myös kiinnostava draama. Leffa saa minulta tähtiä neljä viidestä. Suosittelen ainakin Moulin Rouge -faneille :) 
      

torstai 5. syyskuuta 2013

Unelmien pelikirja

Hiljaiseloa on tullut vietettyä blogin osalta taas liian pitkään, joten yritän vastaisuudessa parantaa tapojani ties miten monennen kerran :) Viime viikkoina on tullut katseltua useitakin elokuvia, joista yhtä haluan erityisesti suositella muillekin leffasta mahdollisesti kiinnostuneille. Kyseessä on tällä kertaa Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook, 2012), jonka katsoimme viime viikolla, kun siskoni oli vierailulla.

Leffa on tyylilajiltaan romanttinen draamakomedia ja koska pääosissakin ovat jo tutuiksi käyneet Hollywood-näyttelijät Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence, en odottanut leffalta mitään uutta, ainoastaan jälleen yhtä enemmän tai vähemmän samanlaista romanttista elokuvaa, jollaisia olen nähnyt jo kymmeniä kymmenien perään. Siksipä yllätyinkin positiivisesti, koska elokuvan päähenkilöt ovat ihanan eriskummallisia ja tavallaan epäsopivia tämän tyylilajin elokuvaan. Pat (Cooper) vapautuu elokuvan alussa psykiatrisesta sairaalasta ja muuttaa vanhempiensa luo asumaan. Ystävänsä Ronnien kotona Pat tapaa Ronnien vaimon sisaren Tiffanyn (Lawrence), joka on jokin aika sitten jäänyt leskeksi. 

Pat ja Tiffany ovat molemmat ulkopuolisen näkökulmasta sosiaalisesti epäkorrekteja, mutta pian he löytävät yhteisen sävelen. Pat yrittää kuitenkin epätoivoisesti saada yhteyden vaimoonsa Nikkiin, sillä pariskunnan välit ovat katkenneet Patin sairaalajakson aikana minkä lisäksi Patille on annettu lähestymiskielto. Tiffany lupaa auttaa miestä, sillä hänen siskonsa on hyvä ystävä Nikkin kanssa. Vastapalveluksena Tiffany haluaa Patin osallistuvan hänen kanssaan tanssikilpailuun. Näin alkaa yhteistyö, jossa kummallakin on oma päämääränsä.  

 
Elokuva on hauskaa ja virkistävää katsottavaa. Pat ja Tiffany ovat sopivan hulluja eikä koskaan varmuudella tiedä mitä he keksivät, mikä on tietysti hyvä asia katsojan kannalta. Sekä Cooper että Lawrence suoriutuvat erinomaisesti haastavista rooleistaan ja Lawrence palkittiinkin omasta työstään Oscar-patsaalla. Lisää hulvattomuutta elokuvaan tuo Patin isä (Robert De Niro), jonka vedonlyöntikuviot ovat omaa luokkaansa. Elokuva perustuu Matthew Quickin romaaniin The Silver Linings Playbook, jonka lukeminen myös kiinnostaa tämän leffan katsomisen jälkeen. Tälle ihastuttavan hullulle elokuvalle annan tähtiä 3 ja puoli viidestä.  

lauantai 24. elokuuta 2013

Dan Brown: Inferno

Vanhempien luona lomaillessa sattui onnenpotku, kun sisko löysi minulle kirjaston pikalainoista Dan Brownin uusimman romaanin Inferno (2013). Olin odotellut tämän kirjan lukemista innokkaasti jo kuukausia ja varaus oli vetämässä Jyväskylässä, mutta nyt ei onneksi tarvinnut odottaa kuukausia varausjonossa.

Brownin uusimmassa seikkailee jo useista aiemmista romaaneista tuttu taidehistorian ja symbologian professori Robert Langdon. Mies herää muistinsa menettäneenä ja ampumahaava päässään firenzeläisestä sairaalasta ilman mitään muistikuvaa, että olisi edes matkustanut Italiaan. Pian sairaalaan hyökkää mustiin pukeutunut nainen, joka ampuu Langdonia hoitaneen lääkärin miehen silmien edessä. Toinen lääkäri, huippuälykäs Sienna Brooks auttaa Langdonin pakoon ja yhdessä he aloittavat vauhdikkaan pakomatkan perässään suuri joukko salaperäisiä takaa-ajajia. 

Kaksikko saa selvitettäväkseen arvoituksen, joka kuljetta heitä ensin ympäri Firenzeä ja lopulta ulkomaille asti. Langdon näkee pelottavia harhanäkyjä ja hänen on otettava selvää, mitä hänelle on parin viime päivän aikana tapahtunut ja miksi hänet yritetään tappaa. Arvoitusta ratkaistaessa Langdon ja Sienna Brooks törmäävät jatkuvasti viittauksiin Dante Alighierin Helvettiin ja mustaan surmaan. Maailmaa uhkaa jälleen kerran vakava vaara, mutta ehtiikö Langdon selvittää kaiken ennen kuin on liian myöhäistä?

   
Tämän kirjan luettua on taas kerran todettava, että Dan Brown on jännityskirjailijana vertaansa vailla. Tarina pitää otteessaan alusta loppuun eikä kirjan lukemista malttaisi lopettaa, vaikka silmät eivät väsymykseltä meinaisi pysyä auki. Onneksi teos saa aikaan sellaisen lukumanian, että lukemiseen ei kovin montaa vuorokautta mene. Romaani muistuttaa paljon edeltäjiään. Langdon on taas saanut rinnalleen naispuolisen apurin, jonka kanssa he käyvät kilpajuoksua aikaa ja tuntemattomia, vaikutusvaltaisia vihollisia vastaan. Romaanin jokainen luku päättyy jännittävään cliffhangeriin, jotka suorastaan vaativat jatkamaan lukemista ja ottamaan selvää, miten kiperä tilanne selviää. 

Romaani sisältää paljon faktaa mm. taiteiden ja tieteen aloilta sekä historiasta. Brown onnistuu taas kerran nostamaan esille maailmanlaajuisen ongelman ja pelottavinta romaania lukiessa onkin juuri se, että teoksen tapahtumat voisivat tapahtua ihan oikeasti. Tätä mielikuvaa lisäävät jatkuvat viittaukset todelliseen maailmaan, oikeisiin järjestöihin, taideteoksiin, paikkoihin jne. 

Jos olet pitänyt kirjailijan aiemmista teoksista, Inferno jatkaa samoilla linjoilla eikä jää ainakaan edeltäjiään huonommaksi. Jos taas et ole vielä yhtään Brownin kirjaa lukenut, nyt on korkea aika! Kyseessä on oma lempikirjailijani, joka on juonenkehittelyssä täysin omaa luokkaansa. Vaikka romaani nostaa esille todellisia uhkakuvia, se on samalla viihdyttävä kirja. Luulenpa, että tämä teos tulee vielä herättämään keskustelua, aivan kuten esim. kirjailijan aiempi teos Da Vinci -koodi (2004). Romaanille voisi periaatteessa antaa täydet viisi tähteä, mutta taidan silti jäädä (ikuisesti?) odottelemaan täydellistä teosta, joten tämä saa samat neljä ja puoli kuin muutkin suosikkini :)    

maanantai 12. elokuuta 2013

Stay

Viime viikolla tuli katsottua useampikin elokuva, mutta yksi nousi ylitse muiden ja ansaitsee tulla mainituksi täällä blogissani. Viimeisimpänä leffavalintana on psykologinen trilleri Stay (2005), jota tähdittävät lukuisat nimekkäät Hollywood-näyttelijät. Pääosissa näyttelevät ihanat Ewan McGregor ja Ryan Gosling, mikä olikin mieluisa yllätys, sillä en tiennyt näyttelijöistä mitään leffaa valitessani.

Elokuva kertoo psykiatri Sam Fosterista (McGregor), joka yrittää kaikin mahdollisin keinoin auttaa uutta potilastaan, nuorta opiskelijaa Henry Lethamia (Gosling), joka uhkaa tappaa itsensä kolmen päivän kuluttua. Henry kuulee ääniä, eikä hän tiedä, mitkä niistä ovat totta ja mitkä hänen päänsä sisäisiä. Päivien kuluessa myös Samin elämässä alkaa tapahtua kummia. Elokuvan maailmassa yhdistyvät kiinnostavalla tavalla todellisuus ja kuvitelmat. Samalla se tarjoaa katsojalle pähkinän purtavaksi: mistä tässä kaikessa oikein on kysymys?

 
Leffaa katsoessani luulin olevani melko varma siitä, mikä elokuvan juju oikein on. Elokuvan loputtua olin kuitenkin hämilläni. Siis mitä, eikö se mennytkään niin kuin olin ajatellut? Tämä on mielestäni positiivinen merkki, koska elokuva onnistui yllättämään minut loppuratkaisullaan. Aluksi en myöskään tajunnut elokuvan lopetusta, mutta tämä selvisi, kun keskustelin asiasta leffaseurani kanssa. Tämä leffa voi siis olla hyvä katsoa jonkun kanssa, jotta näkemästään voi keskustella jälkikäteen. Leffan loputtua jäi tunne, että tämä täytyisi nähdä uudestaan, nyt kun loppuratkaisu on tiedossa.

Ihmismieli on mielestäni kiehtova aihe, josta voi varmasti ammentaa loputtomiin. Elokuva onkin hyvä nimenomaan genrensä edustajana. Loppuratkaisu kääntää tavallaan koko tarinan päälaelleen, mutta tekee tämän tuottamatta katsojalle surkeaa pettymystä. Näistä syistä annan elokuvalle kolme ja puoli tähteä viidestä. Jos sinua kiinnostavat hieman erikoisemmat juonikuviot, mutta näyttelijävalinnoissa luotat mieluiten tunnettuihin nimiin, tässä voi olla leffa makuusi.